Samaan aikaan, kun Tampereen Teatterin käytännössä koko muu näyttelijäkaarti huhkii tämän syksyn Tampere-talossa Taru Sormusten herrasta -jättituotannon kimpussa, teatterin neljä muuta näyttelijää vierailija Lari Halmeella vahvistettuna tekevät Frenckell näyttämöllä pienempää spektaakkelia. Leea Klemolan näytelnä Vaimoni, Casanova ei varmasti näyttävyydessä kilpaile Tolkien-eepoksen kanssa, mutta esittäjilleen se tarjoaa mehukkaampaa näyteltävää kuin Sormus-taru, jonka hobitit, haltiat ja muut sankarit ovat ikonisuudessaan kuitenkin aika formatoituja rooleja.

Minulla oli ilo nähdä Vaimoni, Casanova samaisessa TT-Frenckellissä jo seitsemän vuotta sitten, kun Kuopion kaupunginteatterin ja Tanssiteatteri Minimin kantaesitysversio siitä nähtiin Tampereen Teatterikesän pääohjelmistossa. Tämä Leea Klemolan oma ohjaus oli aiemmin samana vuonna valittu Thalia-gaalassa Vuoden esitykseksi.

Kun kyseessä on teatteria teatterista -tyyppinen näytelmä, juuri Frenckell on mitä sopivin tila sen esittämiseen. Paitsi että Frenckellin sali on vanhan teollisuuskiinteistön tiiliseinineen yksi maan viehättävimmistä, se on katsojan kannalta myös hyvin intensiivinen ja intiimi tila. Sellainen, jossa tragikomedia pääsee tulemaan iholle, ja sitä lajityyppiä esitys on yhdyssanan molempia osia ja jokaista kirjainta painottaen.

Vaimoni, Casanova kertoo siis Kyllikki Lallasta (Mari Turunen), veteraaninäyttelijästä, joka yrittää paluuta parrasvaloihin jouduttuuaan joitakin vuosia aiemmin paljon huonompaan valoon seksuaalisesta häirinnästä syytettynä. Silloin jäivät kesken Casanova-näytelmän harjoitukset, ja Kyllikiltä Suuri Rooli tekemättä.

Comeback-prosessia on säätämässä täysin lahjaton ohjaaja Antero Jokinen (Lari Halme), joka on varannut itse hiukan uusiksi kirjoittamassaan Casanovan tarinassa myös nimihenkilön vastanäyttelijän tehtävän. Eli kuten hän itse perusasetelmat dialogissa kiteyttää: “Kyllikki esittää tässä panemisen lopettanutta mummoa, ja kaikki seksi, mitä tässä on – sitä esitän minä.”

Teatteria teatterissa: ohjaaja-näyttelijä Antero Jokinen (Lari Halme) esittelee roolivarustustaan Kyllikin puolisolle Jukalle (Matti Hakulinen).

Kyllikki-polon jo prosessin alussa sekaisin olleet pasmat sotkeutuvat entisestään, kun näyttämöteoksen koreografiseksi konsultiksi ilmaantuu Ari Vierelä (Kai Vaine) eli juuri se könsikäs, joka antoi Kyllikin ilmi seksuaalisesta häirinnästä.

Häirityn pelmahtaminen kuvioihin kuohuttaa myös Kyllikin lääkäripuolison (ehdottoman epäpätevältä vaikuttaa työssään hänkin) Jukka Merenmaan (Matti Hakulinen) mielen, joka kaikesta tapahtuneesta huolimatta yhä rakastaa vaimoaan. Ja nyt hän ei enää tiedä, kuka on ahdistelija ja kuka ahdisteltu.

Viidentenä pyöränä intohimon täyttämässä taide- ja parisuhdedraamassa kieppuu vielä nuori Maaria (Katriina Lilienkampf), joka on mukana produktiossa apulaisohjaajaharjoittelijana tekemässä lopputyötään.

MIKKOLAN OHJAUKSESSA toteutuvat kaikki klemolalaisen 4H-teatteriliikkeen prinsiipit: esitys on hillitön, hävytön, hauska ja niiden summana hurmaava.

Näöytelmän diskreetti pää(?)aihe, seksuaalinen häirintä tulee käsitellyksi ilman moralismia. Häirintäkeskustelun totuttuja asetelmia käännetään päälaelleen, mutta näytelmä onnistuu silti nostamaan framille kipeitä juttuja puhuttelevasti joskin myös vinkeän viistosti virnuillen.

Karrikodut mutta silti tarkat nais- ja mieskuvat ovat koko jutun tukiranka.

Valtakunnan ehkä johtavan Klemola-tulkin Mari Turunen roolityö ikääntyneenä, tähdestä hylkiöksi tipahtaneena Kyllikki Lallana on kertakaikkisen hieno. Niin räävitön kuin häijýimmillään onkin, hahmo on myös yksi Klemolan näytelmätuotannon myötäelettävimmistä – samaa luokkaa kuin Marja-Terttu J´Klemolan maineekkaassa Arktisessa trilogiassa. Turusen ilmentämä tunneskaala on laaja huutoraivosta hipihiljaiseen epätoivoisuuteen, ja sen näyttelijätekee erittäin nyansoidusti.

Lari Halmetta olen pitkään pitänyt yhtenä maan taitavimmista komedianäyttelijöistä. Ohjaaja Jokisen roolissa hänkin pääsee näyttämään osaamistaa koko leveydeltä mikroelehdinnästä pidäkkettömään slapstickiin – läimäyskepin virkaa hoitelee hänen rooliasuunsa kuuluva irtomolo. Sityä paitsi Halme on käsillä näyttelemisen mestaru. Hänen jokainen ranteenkääntöönsä ja heikautuksensa on mietitty.

Aivan mainioita ovat myös Matti Hakulinen Kyllikin nöyränä, mutta vielä kiimaisena tossukkapuolisona, Kai Vaine korskeana tanssitaiteilija orhina ja Katriina Lilienkampf yli-innokkaana ja -ideoivana ohjausassarina.

MERKITTÄVÄNÄ JUONTEENA Klemolan näytelmässä kulkee parodia tai terävimmillään satiiri laitosteatterin nykytodellisuudesta ja ansaintalogiikasta. Kun siihen sekoittuu taiteilijoiden unelmien ja todellisuuden fataali epäsuhta, on kaaos valmis. Onneksi tässä meidän oikeiden katsojien edessä hallittu kaaos.

Klemolan näytelmät ovat aina sukua antiikin taruston Pandoran lippaalle, mutta käänteisesti. Kun liian utelias Pandora muinoin päästi boksistaan irti ihmiskunnalle ikäviä kirouksia, Klemolan lootastakin sinkolee arvaamattomuuksia. Ne joskus hämmentävät, monesti koskettavat, mutta aina riemastuttavat.