Karnevaali on ollut mukana moni-ilmeisen teatterin esityksissä tavalla tai toisella, pienenä pohjavireenä, tai valtaisana vuoksena. Antti Haikkalan ohjaama ja hänen yhdessä Timo Seppälän ja työryhmän kanssa käsikirjoittamansa Karnevaali! sopii tässä katsannossa syntymäpäivänäytökseksi kuin kermakakku koomikon naamaan. Nyt nurinkäännön kohteena eivät ole poliittisen pahanteon erityiset piirteet, vaan koko ihmisenä elämisen ja kuolemisen hupaisat ja hirmuiset perustukset.

Bahtinilaisen mahtavasti, felliniläisen veikeästi

Tunnelma tuo mieleen Fellinin värielokuvat. Kyse ei ole vain loisteliaasta puvustuksesta, vaan ennen kaikkea elämään ja elämänkumppaneihin otetuista asenteista. Kumppaneiden käsittely saa sävyjä siitä, että karnevaalia ei vietetä katolisessa Roomassa vaan luterilaisella Tampereella.

Elämän suuret käännekohdat, syntymä, avioliiton solmiminen ja kuolema, käydään läpi siten, että ne kansalaiset, jotka ovat tavallisessa elämässä rituaalien kohteina, ovat nyt niiden tekijöitä. Karnevaaliin kokoontunut komeasti rosoinen kansa kastaa, vihkii ja siunaa. Logiikka on ankaran sanatarkkaa: ensin veisataan ”herraa hyvää kiittäkää” ja sitten sanotaan ”kiitos”. Kirkko kääntää kirkkokansaa pois lihasta ja elämästä. Kirkkoherrojen riitit käyttöönsä ottanut karnevaalikansa puhaltaa tuonpuoleistajien puheista pyhän hengen pihalle. Tyhjiksi tehtyjen sanojen ja eleiden toistaminen tuo tämänpuoleisen ja lihan takaisin. Tässä elämässä voi sitten elää tylsästi tai mielekkäästi, omista päätöksistä riippuen.

Karnevaalin teoriaa tehnyt neuvostoliittolainen filosofi Mihail Bahtin (1895-1975) on tavattavissa kirjan sivujen painomusteessa, italialinen elokuvaohjaaja Federico Fellini (1920-1993) on nähtävillä selluloidinauhalla. Vuonna 1994 maailmaan putkahtanut Legioonateatteri on samaa suurta perhettä katsojiensa kanssa. Karnevaalin, lihan juhlan, järjestämiseen on siis hyvät edellytykset. Ne muuttuvat erinomaisiksi, kun on kokemuksia, jotka tekevät valtasuhteiden nurinkäännön kiinnostavaksi.

Huomaamaamme lihan juhlissa kutkuttavan mukavasti, että olemme eläimiä. Neuvostoliittolaista kirjailija Maksim Gorkia (1868-1936) mukaillen voimme sanoa: eläin – se kuulostaa ylpeältä. Olemme uljaan apinalajin yksilöitä. Osaamme huvittua liikutukseen asti merkityksistä, joita annamme toistemme sanoille ja muille teoille. Lisäksi teemme temppuja, joissa ei ole päätä eikä häntää. Karnevaali! näyttää loppupuolellaan, miten saatamme vetää muovisen jätesäkin ympärillemme. Happi vähenee, hiilidioksidi lisääntyy, tulee hiki. Voisi olla paikallaan kiskoa pussit pois.

Seppälän sydämellä, Haikkalan hengessä

Teatteria pitkään johtaneen Seppälän tapana on ollut ottaa käsittelyyn jokin yhteiskunnassa vallitseva vääryys, paljastaa sen toteuttamisen sosiaalipsykologia ja herkutella kulttuurisilla merkityksillä, joita osapuolet antavat tilanteilleen. Syntymäpäiväjuhlan jälkeen on otollinen aika pohtia Legioonateatterin voiman salaisuutta, sillä paljastettavana ilmiönä on nyt myös Legioonateatteri itse.

Legioonan alkuvoimaisen ajan näyttelijöihin ja käsikirjoittajiin kuuluva Haikkala on valmistunut myöhemmin teatterikorkeakoulussa ohjaajaksi. Hänen ohjaustyönsä ovat jääneet mieleen muun muassa absurdismin keinojen suvereenisti sielukkaan hallinnan ansiosta. Nyt absurdia ei ole vain se, miten ”yhteiskunta” käyttää järkeään, vaan myös se, miten teatteri käyttää järkeään yhteiskuntaa pilkatessaan.

Työryhmän tyrmäämänä ja hellimänä

Legioonateatteri on se teatteri, joka on saanut minut ihastumaan näyttämötaiteeseen perusteellisesti. Tiedän, että Legioonaa ihaillessani en ole läheskään yksin. Perustamisvaiheessa ”ongelmanuoriksi”, sittemmin ”syrjäytymisvaarassa oleviksi”, kutsuttujen ihmisten tekemä teatteri on parantanut elämää monella tavalla ja monella taholla.

Olen ihmetellyt Legioonateatterin voiman salaisuutta suunnilleen sen 70 kertaa (ensi-iltoja on ollut 79). Ihmettely jatkuu. Juhlaesityksen jälkeen minusta tuntuu, että osa voimasta kätkeytyy olentoon, jota voisimme – Legioonateatterin tekopyhiin fraaseihin osoittaman ironian muistaen – kutsua ”pieneksi ihmiseksi”. Karnevaalissa! ihminen etenee mahtavaa teemaa luodessaan pienin pontevin askelin ja niitä ottaessaan liikuttavan huvittavasti kompastellen. Kun pieni ihminen yrittää, niin yrittänyttä laitetaan. Jos muut eivät laita, niin hän laittaa itse. Mutta kun pieni ihminen laittaa itsensä hyvään kondikseen, hän huomaa, että isoja ei olekaan ja alkaa pitää hauskaa ja hauskuttaa muita.