Vuonna 2016 ilmestyi lappilaissyntyisen Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi. Neljä vuotta sen jälkeen sen näyttämöversiointi kantaesitettiin Rovaniemen teatterissa.

Rytisalon kakkosromaani Rouva C näki päivänvalon 2018. Se päätyi näyttämölle jo kahden vuoden päästä, kun sekä Porin Teatteri että Seinäjoen kaupunginteatteri tekivät omat esityksensä samasta Heini Tolan dramatisoinnista.

Viime vuoden toukokuussa ilmestyi Rytisalon kolmas romaani Jenny Hill, joka “petraa” edellisistä: sen näyttämösovitus saa ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 13.2.2025 eli alle kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen.

Nyt Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtävän Lempi-toteutuksen dramatisointi on sama kuin mainitussa Rovaniemen teatterin Miika Murasen ja Sinikka Sanelman tekemässä kantaesitysversiossa, eikä Murasen ohjausratkaisuissakaan näy radikaaleja muutoksia. Ja mikäpä siinä, ehjää ei ole kannattanut lähteä korjaamaan.

Dramatisoinnin peruskoukku on, että nimihenkilö loistaa näytelmässä poissaololollaan koko sen keston ajan, ja kerrankin tuo usein oudolta kuulostava ja myös oudosti käytetty sanonta on kohdallaan. Vaikka Lempiä ei fyysisesti nähdä esityksessä kuin parina viitteellisenä häivähdyksenä näyttämön videopinnoilla, hän on koko ajan läsnä ihmisten ajatuksissa. Hän on katalysaattori kaikelle sille mitä näemme – niin rakkaudelle ja ihailulle kuin vihalle ja kateudelle.

RYTISALON LUOMA tarina kertoo rovaniemeläisistä kaksossiskoista Lempistä ja Siskosta, joiden luonne ja paikka maailmassa on määritetty jo vanhemmiltaan saaduilla etunimillä. Lempi on se rakastettu tyttö, jolla on lupa olle kuin faabelin heinäsirkka, kun taas Sisko on se muurahainen, puurtaja, pidetyn sisarensa ihan tavallinen sisko vain. Perheensä pyörittämässä sekatavarakaupassa Sisko suorittaa ja Lempi lähinnä leijuu.

Jatkosota muuttaa kaiken. Asetelma keikahtaa ympäri. Sisko rakastuu Maxiin, saksalaisjoukkojen mukana Lappiin tulleeseen nuoreen upseeriin, johon on tutustunut aseveljien avuksi värvättynä konttoristina.

Lempi taas flirttailee kaupan tiskillä paikallisen perämettien ujon pojan pään pyörälle, ja niin hänestä tulee tämän Viljamin vaimo ja emäntä Pursuojan vaatimattomalle pientilalle. Tosin hän pysyy uudessa roolissaankin päiväperhomaisena liihottelijana, minkä näytelmän kolmas fyysisesti läsnä oleva henkilö, tilalle aputytöksi lähtenyt Elli katkerana toteaa.

Draaman kulminaatio tapahtuu sen puolivälissä. Lempi saa Lapin sodan melskeissä surmansa, Rintamalta palannut Viljami jää yksin kahden lapsen kanssa – toinen adoptoitu, toinen oma – ja Sisko lähtee Maxin matkaan saksalaisten perääntyessä ensin Norjaan ja sitten edelleen kaikin tavoin raunioituneeseen Saksaan.

Sota on tuhonnut kaikkien kolmen unelmat. Lempi on kuollut, Viljami sen tähden täysin hukassa ja Sisko saa oitis huomata, että hänellä ei ole sijaa sen enempää Maxin sydämessä kuin saksalaisessa yhteiskunnassa. Sama kohtalo on edessä hänen palatessaan koti-Suomeen: “saksalaisten huoran” poltinmerkki on painettu nahkaan syvälle.

Mutta Siskolla se nahka on kova. Hän ottaa huolehtiakseen Lempin puoliorvoiksi jääneistä lapsista ja näiden isästä siinä samalla.

Ja kaikista huolta pitänyt Elli saa taas jäädä rakkaudesta osattomaksi.

ESITYKSESSÄ ON näyttämöllä on läpi sen koko keston kolme näyttelijää, mutta se on enemmän kuin kolmiodraama – tältä osin tarkistan reilut kaksi vuotta sitten kirjoittamaani Teatterikesä-esityksen arvota. Lempi tuo kuvioon neljännen särmän, ja Siskon mies Max vielä oman kulmansa. Vaikka kaksi viisikulmio- eli sanotaanko uutta lajityyppiä lanseeraten pentagonidraaman henkilöistä on läsnä vain toisten muistoissa ja ajatuksissa, he ovat koko ajan tapahtumien ytimessä.

Kiinnostavaa dramaturgiassa on myös se, että näytelmän henkilöt eivät käy suoraa dialogia keskenään juuri lainkaan. Vain äänenä (Krista Kosonen; miksi ei muuten ollut mukana ensi-illan loppukiitoksissa, vaikka katsomossa istui?) hetken mukana olevan Lempin ja Siskon välillä on ohikiitävä vuoropuhelumainen kohtaus, samoin Lempi ja Viljami puhuvat suoraan toisilleen ehkä kerran pari. Muuten näytelmä etenee Siskon, Viljamin ja Ellin sisäisin monologein. Ne ovat muistoja ja rekonstruktioita jo tapahtuneesta, takaumaa, joka loppua kohden käy koko ajan ajantasaisemmaksi.

Rakenne on poikkeuksellinen mutta vankka. Ilman perinteistä dialogiakin syntyy otteessaan pitävää ja henkilösuhteet hyvin näkyviin tuovaa imaisuvoimaista puheteatteria.

Viljami ja Elli (Sauli Suonpää ja Vappu Nalbantoglu).

VERTAILU TAMPEREELLA näkemäni Lempin Rovaniemen teatterin kantaesityksen ja Helsingin version välillä on näytelmän sisällön tai roolitöidenkään kannalta aivan turhaa. Helsingin kaupunginteatterin näyttelijäkolmikko – Ursula Salo (Sisko), Sauli Suonpää (Viljami) ja Vappu Nalbantoglu (Elli) – tekee vuorovedolla, mutta yhteistä teosta luoden juuri niin intensiivistä työtä kuin yli kahden tunnin yhtämittainen lavaläsnäolo edellyttääkin. Näin toimi kantaesityksen näyttelijätrio, ja niin teki vastaava varmaan myös Joensuun kaupunginteatterissa, jossa Lempi on myös saanut oman toteutuksensa.

Näyttämöllepano on Helsingin toteutuksessa aiemmin näkemääni avarampi ja vaikuttavampi, koska Hkt:n pienikin näyttämö on isompi kuin monen maakuntateatterin suuri näyttämö. Siksi pyykkinarun lakanarivistölle, takaseinälle ja etufondille heijastettavat videot tehoavat erityisen vahvasti. Myös pienen näyttämön amfiteatterimainen kaareva katsomo luo juuri tähän teokseen omanlaistaan intensiteettiä

Minna Rytisalon voimakas, tunteisiin käyvä tarina takaa hyvät pohjat puheteatteriesitykselle. Miika Murasen ja Sinikka Sanelman dramatisoimana siitä on syntynyt puheteatteria, joka ruokkii kaikkia aisteja. Tähän ei äänikirja pysty.