Every Note You Play on Mika Kaurismäen uusi festivaalidokumentti, joka tuo yhteen maailman eri musiikkikulttuureja valtavirtojen toiselta puolen.

Mika Kaurismäki ei ole fiktioelokuvissaan koskaan oikein pystynyt parantamaan varhaisteostensa Arvottomien (1982) ja Klaanin (1984) inspiroituneesta katoavan Suomen estetiikasta, mutta on sen sijaan noussut vähän kuin varkain Suomen keskeisimmäksi musiikkidokumenttien tekijäksi ja ehkä jopa parhaaksi. Ote on ollut kansainvälinen, jopa globaali.

Tietyllä tapaa lähtökohta maailman musiikkimerille oli mestarillinen Moro no Brasil (2002), katujen tuntumasta kohoava katsaus brasilialaiseen musiikin sykintään. Sitä seurasi teemaa jatkanut Brasileirinho (2005) ja kaksi henkilökuvaa. Sonic Mirror (2008) kertoi rumpali Billy Cobhamista ja iskevä Mama Africa (2010) mahtavasta Miriam Makebasta.

Vaan olihan Kaurismäki ohjannut jo yhden musadokkarin aivan uransa alussa veljensä Akin kanssa. Saimaa-ilmiö (1981) kuvasi suomirockin graniittisia kokoonpanoja kesäisellä jokilaivalla ja tavoitti kotoisen rock-kulttuurin hengen Kekkosen kausien viimeisissä aallokoissa.

UUDESSA elokuvassaan Every Note You Play Saimaa-ilmiön laivakonsepti yhdistyy Kaurismäen taiteilijuuden myöhempään maailmallisuuteen ja nykykulttuuria leimaavaan paikallisuuden katoamiseen.

Dokumentissa ollaan Monheimin triennaalissa Rein-joen varrella kesäkuun alussa 2024. Kyse on kolmipäiväisestä musiikkitapahtumasta, johon on kutsuttu 16 eri alojen muusikkoa monilta puolilta maailmaa tutustumaan toisiinsa ja improvisoimaan yhdessä.

Elokuvassa tapahtumaa järjestetään Monheim am Rheinissa kolmatta kertaa. Osa konserteista pidetään jokilaivassa, joka seisoo laiturissa, mutta päästään sillä välillä liikkeellekin.

Jos brasilialaiseen musiikkiin sukeltaessaan Kaurismäellä oli matkaeväänään henkilökohtainen intohimo, Monheimin triennaalissa hän pysyy pikemminkin anonyyminä tarkkailijana. Tulee vaikutelma, että muusikot ovat Kaurismäelle varsin tuntemattomia, mikä ei ole aina välttämättä huono lähtökohta.

Tietty tilaustyön maku dokkarista kuitenkin välittyy. Etenkin haastattelupätkissä kuullaan aika paljon läpikuultuja latteuksia kulttuurin merkityksestä. Toisaalta olisi kyllä hauskaa nähdä dokkari näin tinkimättömästä suomalaisesta kulttuuritapahtumasta, johon paikallinen pormestarikin ottaisi osaa.

Painokkainta puhetta tarjoilee pakistanilaistaustainen yhdysvaltalainen multi-instrumentalisti Shahzad Ismaily. Hän kiteyttää Monheimin triennaalin poikkeuksellisuuden.

Yleensähän taiteilija valmistaa omissa oloissaan teokseen ja sitten esittelee sen yleisölle tyyliin ”katsokaa mitä olen tehnyt”. Nyt kyse on siitä, että esitys valmistetaan yleisön edessä ja kanssa.

”Teos” syntyy hetkessä, siihen voi vaikuttaa vaikkapa samaan aikaan pelattava jalkapallo-ottelu, kuten dokumentissa käy.

Mitään kovin eheää ja kokonaisvaltaista lopputulosta näin ei aina välttämättä synny. Paluussa musisoinnin kulttuurisille juurille modernien kohtaamisten kautta on kuitenkin kuiluja repivässä nykymaailmassa eittämätön paikkansa.

Ismaily puhuukin musiikin syvästi kaupallistuneesta luonteesta taidemuotona. Levy-yhtiöiden tapa tuottaa ja jaella musiikkia on pitkälti se tapa, miten musiikin kohtaamme nykyään, valmiina pakettina.

Sama koskee pitkälti konserttibisnestäkin. Näyttää siltä, että Monheimin triennaalissa ei ole kyse omien taiteellisten visioiden vaan yhteisen kulttuurisen pääoman tavoittelemisesta.

OSA KONSERTEISTA kuulostaa hyvinkin vangitsevilta, toiset taas jäävät etäisemmiksi. Sofistikoitunut yleisö tuntuu eläytyvän täysillä kaikkeen mitä on tarjolla.

Kokonaiskuvaa esitysten tasosta tai festivaalin tunnelmsta on kuitenkin lopulta dokumentista hieman vaikeaa saada. Materiaalia on selvästi ollut paljon.

Kaurismäkikään ei pääse eroon nykyajan musadokkareita vaivaavasta ilmiöstä, jossa kokonaisten esitysten latausta rikotaan varsin yhdentekevin, selittävin välikommentein. Ei lopulta luoteta materiaalin kantavuuteen ja katsojien vastaanottavuuteen.

Every Note You Play ei ole kiusallisimmasta päästä tässä suhteessa, mutta siihenkin kaipaa hiljentävämpää mahdollisuutta sisäistää ainutlaatuisten esitysten tunnelma paremmin. Erityisesti lopussa kuultavaa säkkipillistiä Brìghde Chaimbeulia olisi kuunnellut pidempäänkin, samoin huumaavaäänistä Ganavya Doraiswamya.

Every Note You Play tarjoaa pikantin kurkistuksen omaehtoiseen musikkitapahtumaan, mutta ei valitettavasti yllä Kaurismäen parhaiden musadokkarien väkevään intensiteettiin. Se ajaa asiansa kuin television taidekanavan yleispätevä dokumentti.