Tätä on odotettu – siis kirjailija Sofi Oksasen ja ohjaaja Mika Myllyahon uudelleenkohtaamista teatteriproduktion parissa. Edelliskerrasta tuli näet poikkeuksellisen menestyksekäs.

17 vuotta sitten kantaesitetty Oksasen näytelmä Puhdistus toi vuonna 2008 romaanimuotoon siirrettynä tekijälleen Finlandia-palkinnon ja kestoaseman yhtenä maan huomatuimpana kirjailijana.

Myllyaholle Puhdistuksen ohjaus poiki euromäärältään maamme suurimman teatterialan huomionosoituksen eli Eino Kalima -palkinnon, ja kenties myös sinetin valinnalle Kansallisteatterin uudeksi pääjohtajaksi pari vuotta myöhemmin.

Pääosin ne täyttyivät, osin eivät. Mansikkapaikka on normaalikriteereillä hyvä näytelmä ja hyvä esitys, mutta nyt katsojan rima, ainakin omani, oli asetettu tavallista korkeammalle. Siitä mentiin yli vasta kolmannella yrityksellä, esityksen loppuvaiheilla.

MANSIKKAPAIKKA ON kaksijakoinen esitys. Siinä on kaksi maailmaa: toinen ainakin näennäisesti kotoisa ja puuhakas, toinen taas kylmä ja kyyninen. Siinä on tavallaan myös kaksi yhden perheen toisiinsa sitomaa tarinaa, jotka tapahtuvat kahdessa eri maassa. On myös kaksi tiuhaan vaihtuvaa näyttämökuvaa, jotka tosin molemmat rakentuvat saman simppelin pääelementin, kuljetuskontin, perustalle.

Kontin reunaosat markkeeravat jyväskyläläisen marjayrityksen tiloja. Niissä poimintabisnestä pyörittävät Keijo (Petri Liski), hänen ukrainalaislähtöinen vaimonsa Ruslana (Maria Kuusiluoma) ja tämän äiti Valentyna (Pirjo Luoma-aho). Poliisina työskentelevän tyttären (Wenla Reimaluoto) myötä tulee huolia, kun tämä alkaa penätä, minne hänen veljensä on kadonnut. Oma huolenlähteensä perheelle on marja-alaan eli sen poimijatyövoimaan kohdistunut ihmiskauppaskandaali, jossa syyttävä sormi osoittaa kunnan (ja sitä myötä myös Keijon) aikoinaan palkitsemaa naapuriyrittäjää.

Kontin keskiosasta aukeaa toisenlainen, kliinisen puhdas ja ja valheellisen kirkas maailma. Psykiatrinen klinikka jossain Moskovassa. Ja siellähän se kadonnut veli, Ville (Otto Rokka), on.

Homoseksuaali nuori mies on lähetetty eheytyshoitoihin, joita kehittelee homovastaisen propagandan läpitunkema psykiatri Vladimir (Janne Reinikainen).

Nämä kaksi maailma sitoo yhteen se, että ”potilaan” lähetysosoite löytyy sieltä jyväskyläläiseltä mansikkatilalta: pojan äiti ja isoäiti haluavat tehdä Villestä ”oikean miehen”.

JUURI KAKSIJAKOISUUDESSA piilee Mansikkapaikan ongelma: toinen puoli vetää kuin huippuimuri, toinen taas ei oikein tahdo ottaa kiinni.

Psykiatrin ja eheytyspotilaansa henkinen kaksinkamppailu klinikalla on heti alusta äärimmäisen intensiivistä seurattavaa. Siihen on mahdutettu paljon terävää tavaraa: agendalla on muun muassa pohdintaa ihmisen perusoikeudesta identiteettinsä määrittelyyn, lääkärin etiikka eli sen täydellinen puuttuminen ja lopulta myös terveysalan toimijan suruton taloudellisen voiton tavoittelu. Psykiatrin näkemyksistä saa myös oivallisen tiivistyksen nykyvenäläisen propagandakoneen toiminnasta sekä Venäjän ”erikoisoperaation” mielipuolisista lähtökohdista.

Ylipäätään Oksanen tarjoaa ilman huutomerkkejä ja kohautuspyrkimyksiä väräyttävän kuvan isovenäläisestä muokatusta mentaliteetista tässä ja nyt.

Kun Villeä hoitavan psykiatrin mentori on homojen eheyttämis- eli uskomushoitoja neuvostoaikana viritellyt Jan Goland – oikea historiallinen henkilö siis – ja Vladimirin puheet varsin absurdeja, karkasivat ajatukseni välillä tiettyyn venäläisklassikkoon: Mansikkapaikan klinikkakohtaukset henkivät samaa tunnelmaa kuin Saatana saapuu Moskovaan -satiirin mielisairaalaepisodit. Goland/Woland/Pilatus/Putin, hmm…

Mitä saadaan esitykseen sieltä mansikkatilalta? Vähän huojuvaa vääntöä moraalikysymysten äärellä ja hidastellen aukeavaa näkymää marjanpoimintabisneksen riistomekanismeihin. Suorempikin suomalaisen alan toiminnan ravistelu olisi tehnyt terää, kyllähän meiltä ennakkotapauksia tosielämästä piisaa.

Käsiteltyihin aiheisiin nähden tunnelma jyväskyläläistilalla on oudon pysähtynyt. Ehkä se on meille keskisuomalaisille ominainen olotila, mutta tuskin sodan jaloista sisä-Suomeen tulleille ukrainalaisille.

Vasta jälkipuoliskolla, kun alkaa valjeta, miksi ja miten Ville on Moskovaan päätynyt, ja sisar Alina lähtee häntä jäljittämään, esitys fokusoituu ja alkaa vetää täystehoisesti. Yhtenä tekijänä otteen tiukentumisessa on näyttämölle väliajan jälkeen ilmaantuva Masha (Wanda Dubiel), putinismiin hurahtanut Villen täti, jonka rahoilla poika kalliille klinikalle on saatu.

NÄYTELMÄN KÄSIOHJELMASSA on valaiseva Sofi Oksasen teksti otsikolla Homot ja Venäjä. Samanlaista perspektiiviä syventävää ja Oksasen hyvin hallitsemaa sisältöä olisin suonut esityksessä hyödynnettävän enemmänkin, vaikka niitä mansikkatilakohtauksia karsien tai tiivistäen.

Konttilavasteet toimivat parhaimmillaan yhtä aikaa jaettuna näyttämökuvana ja videoseinänä.

Myllyahon ohjaukseksi Mansikkapaikassa käytetään yllättävän paljon videota. Väline näyttää olevan ohjaajalla kuitenkin hallussa, ja hänellä on myös ollut lajin huippuosaaja Ville Virtanen joukkuessaan videokuvastoa suunnittelemassa.

Kaksoiskuvamaiset kohtaukset, joissa Janne Reinikainen istuu livenä eturampissa psykiatrin työhuoneessa ja Otto Rokka piehtaroi ahdistuksissaan videoscreenillä valkoisessa potilashuoneessa, ovat huiman tehokkaita.

Erityisen pysäyttävä on yksittäinen väläys, jossa ukrainalaisnaiset vetävät lakanoita Jyväskylässä ja Villen kasvot ilmaantuvat hetkeksi lakanaan videokuvana.

Koska katseeni nauliutui erityisesti klinikkakohtauksiin, myös Rokan ja Reinikaisen roolityöskentely vangitsi tehokkaimmin mieleni. Hurjaa työtä, upeaa syöttöjen jakamista, vastanäyttelemisen merkityksen lihaksi tekemistä. Henkien taistelua yhtä kaikki, vähän kuin Jesua Ha-Notsrin ja Pilatuksen kamppailut mainitussa Bulgakovin teoksessa konsanaan.

Mansikkatilan naiset ja isäntä ovat rooleina epäkiitollisessa asemassa, koska heidän dialoginsa eivät isosti tarjoa paikkoja kovaan intensiteettiin. Wenla Reimaluodon esittämästä Alinastakin kasvaa vahva hahmo vasta, kun tämä pääsee kamppailemaan inhan Masha-tätinsä kanssa, joka Wanda Dubielin esittämänä on vallan hurja tapaus, yhdistelmä Lady Macbethia, Disney-animaation Cruella DeViliä ja Harry Potter-saagan Bellatrixia.

KAKSITEMPOISUUDESTAAN huolimatta Mansikkapaikka on joka suhteessa kompakti suuren näyttämön esitys. Siinä on selkeä, videoratkaisuilla rikastettu visuaalinen ylöspano ja helposti omaksuttavat tarina-ainekset, joita ei paisuteta megamittoihin, vaikka niistä sellaisiinkin varmaan olisi.

On myös onni ja ilo, että Sofi Oksanen on kerinyt näytelmätekstinsä hyvin kasaan. Siksi koko esityksen alkupuoliskon mieltäni pyörittänyt intervalli, jossa tempovaihtelu tuntui Suomen pään kohtauksissa lönköttelyltä ja Moskova-jaksoissa kiihdyttelyltä, asettuu lopulta tasaisen hyvävauhtiseksi etenemiseksi. Sopivan hengästyttäväksi.

Oksasen Kansallisteatteri-kantaesitysten jatkumossa Mansikkapaikka ei pärjää Puhdistukselle (harva pärjää), mutta on huomattavasti parempi kuin suurella näyttämöllä nähty romaaninsa sovitus Kun kyyhkyset katosivat, jonka fokusoitumisvaivat olivat paljon suuremmat.