Teen heti tähän kärkeen tunnustuksen: Ronja Ryöväintytär ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini Astrid Lindgrenin tuotannossa. Ei omana lukukokemuksena, ei mukuloille ääneen luettuna, ei dramatisointeina, vaikka Tage Danielssonin ohjaama elokuva tästä seikkailuromaanista oli kyllä varsin vetävä.

Lindgrenin varhaisemman tuotannon sankarit – Ronjahan on sieltä jälkipäästä, 1980-luvulta – kuten Melukylän lapset, Saariston lapset, Lotta ja tietysti Peppi – ovat eri syistä tulleet läheisemmäksi, kuka herttaisuutebnsa, kuka anarkistisuutensa tähden.

VASTAUS ON tylsästi kyllä ja ei.

Aksa Korttilan nimiroolisuoritus on kertakaikkisen energinen.

Katri Renton, videosuunnittelija Pyry Hyttisen ja valosuunnittelija Kalle Ropposen visualisoima Matiaksenlinna ja ennen kaikkea Matiaksenmetsä ovat mielikuvitusta kiehtovasto toteutettu. Vuodenajat vaihtuvat valoilla ja videoilla kouriintuntuvan vaikuttavasti.

Esityksessä on sopivasti ajattarien ja maahisten läsnäolosta syntyvää jännitystä, ja sen vastapainoksi männiäisten ja kakkiaisten tuomaa huumoria.

Kokonaisuus jää silti tasapaksuksi. Se ei yllätä tarinan kulun entuudestaan tuntevaa oikein missään kohtaa. Varsinkin keskivaiheillaan, jolloin Ronja on karannut isälleen loukkaantuneena asumaan metsään yhdessä perheensä arkkivihollisen pojan Birkin (Otto Rokka) kanssa, flow on suorastaan seisahtunut.

Lapsikatsojatkin reagoivat esityksen kuluissa varsin säästeliäästi (toisaalta ei kuulunut myöskään “koska tää loppuu?-tiedusteluja).

Akse Pettersonin dramatisointi (kaiketi sama kuin hänen itse ohjaamassaan Ryhmäteatterin linnakenäyttämön toteutuksessa 2011) Lindgrenin romaanista tarjoilee kyllä oikeassa järjestyksessä kaikki ne elementit ja käänteet, joita niin lapset kuin aikuisetkin siltä edellyttävät, mutta… Niin, sehän se Aleksis Meaneyn ohjaaman Kansallisteatterin Ronjan ainoa, mutta isohko ongelma onkin: se ei yllätä.

Esitys kaipaisi kliimakseja kirjaimellisen alkuräjähdyksen ja finaalina nähtävän kahden ryövärijoukon päällikön vapaaottelun välillä. Kyllä joo, ajattarat leijuvat hetken uhkaavina näyttämön yllä ja villihevosiakin on vielä (Sanna Sucksdorffin luomat hummat ovat toki hyvin somia), mutta nämä kohtaukset jäävät vain visuaalisesti oivaltaviksi.

Ajattarat uhkaavat.

Kansallisteatterin toteutuksessa ei siis sinänsä ole mitään pielessä. Ronja-dramatisointien (tämä oli nyt neljäs näkemäni) perusvaiva on, että ollessaan uskollisia Lindgrenin alkutekstille ne ovat myös aika potkuttomia. Ruotsalaisen huippukertojan tarina ei Ronjassa yllä samaan lentoon kuin hänen parhaissa kirjoissaan ja niistä tehdyissä näyttämöversioinneissa. Ryöväriseikkailu on loppujen lopuksi vain kovin simppeli yhdistelmä metsämagiikkaa sekä muunnelmaa Romeo ja Julia -saagasta, jossa kaksi sukua ei hyväksy nuorisonsa keskinäistä lähentymistä.

ONNEKSI KANSALLISTEATTERILLA on Aksa Korttila. Näyttelijänlaadultaan sopivampaa tyyppiä ei Ronjan esittäjäksi hevin löydä vaikka maahiskokoloja myöten kaivelisi.

“Energinen”-adjektiivi tuli jo mainittua, mutta Korttilan meno ja meininki ei ole pelkkää vauhtia ja vaarojen väistelyä. Näyttelijän kujeileva kehonkieli ja vain tarkalla katseella havaittavien mikroilmeiden laaja skaala ovat sellaista gestistä ilmaisuvoimaa, jota Ronja Ryövärintytär henkilönä ja koko näyttämötoteutuksena juuri kaipaa.

Näyttelijäkartista muut tekevät roolinsa niin kuin ne kirjoitettu on. Esimerkiksi rosvopäälliköt Matias (Harri Nousiainen) ja Borka (Tero Koponen) ärjyvät ja puhkuvat – lasten teatterissa vanha heavy-kitaristin viisaus “more is more” on aina voimissaan – ja Otto Rokan esittämä Birk on sekä urhea ja hankala, teinipoika kun on.

Yksi roolihahmo nousee kuitenkin Korttilan rinnalle esityksen vaikuttavimmaksi. Eläkepäiviltä tositoimiin taas houkuteltu Heikki Nousiainen näyttelee Kalju-Pietua, Matiaksen porukan vanhaa ja viisasta kaikkitietäjää mieliinpainuvasti. Tämä Pietu ei ole, niin kuin Ronja-toteutuksissa joskus, käniseväksi koomistettu ukonrahjus, vaan päähenkilön sydämellinen mentori, jonka neuvoja katsojakin nauliutuu kuuntelemaan.