Uskotko aaveisiin? Osa uskoo ja osa taas pitää hölynpölynä. Uskomukset kuolleiden ihmisten sieluista, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet elävien maailmaan kummittelemaan tapaavat olla kauhutarinoiden ydintä.

Henkimaailman ympärille kiertyy myös englantilaisen kirjailijan Danny Robinsin näytelmä 2:22 A Ghost Story, joka sai kantaesityksensä Lontoon West Endissa vuonna 2021. Näytelmä osoittautui kotimaassaan hitiksi ja on sittemmin poikinut ensi-iltoja ympäri maailmaa.

NÄYTELMÄSSÄ PERINTEINEN kauhutarina asettuu ruuhkaisen vauva-arjen keskelle. Nuori pari Sam ja Jenny (Lauri Tilkanen ja Pia Andersson), ovat vastikään muuttaneet viktoriaaniseen taloon vauvansa kanssa. Talon aiempi omistaja, iäkäs rouva joutui muuttamaan pois tämän aviomiehen kuoltua. Alkuasetelma kuulostaa ehkä joka toisen kauhuelokuvan juonelta, mutta aineksista kasvaa kuitenkin toimiva, tuoreelta tuntuva psykologinen trilleri.

Uutta kotia ovat saapuneet juhlistamaan Samin ja Jennyn ystävä Lauren (Sanna-June Hyde) ja tämän hieman jörö uusi poikaystävä Ben (Sauli Suonpää). On rupattelua ja vitsailua, viini virtaa. Jostain syystä Jenny ei pysty kuitenkaan asettumaan. Käy ilmi, että hän on kuullut jo kolmena yönä peräkkäin omituisia ääniä yläkerran vauvan huoneesta aina tasan klo. 2:22. Voisiko talossa piillä kummitus? Tiedemiehenä Sam ei uskoo vaimoaan, vaan luottaa, että äänille löytyy järkevä selitys. Jenny saa kuitenkin suostuteltua muut valvomaan aamuyöhön asti, todistaakseen äänien ja kummituksen olevan totta. Enempää ei juonesta voikaan kertoa.

Ajatuksen kerroksellisuudesta voi nähdä yhtenä näytelmän teemana, niin ihmisten välisissä luokkaeroissa kuin historian merkityksessä. Sam on Jennyn epäröinnistä välittämättä pistänyt nuhruisen talon jäämistöineen täysin uusiksi. Vanha on revitty alas ja tilalle on laitettu lasia ja metallia. Alati tiivistyvän tunnelman ja psykologisen kauhun alta kuoriutuu myös muita teemoja. Paikoin perinteisempää puhenäytelmää muistuttava esitys nostaa esiin ajatuksia vanhemmuudesta, uskosta ja yksinäisyydestä. Näytelmää on jo ehditty kutsua moderniksi klassikoksi.

Ohjaaja Paavo Westerberg on tunnettu erityisesti ohjauksistaan suurille näyttämöille. Viimeisin Westerbergin ohjaus Helsingin Kaupunginteatterille oli suuren näyttämön kehuttu Fanny ja Alexander (2022). 2:22 A Ghost Story nähdään teatterin pienemmällä Arena-näyttämöllä ja hyvä niin, sillä kummitusjuttu soveltuu oivasti intiimimpään, vanhaan tilaan. Westerbergin ohjaus siirtää Robinsin tekstin ja sen psykologisen kauhun varmoin ottein teatterilavalle.

Andersson, Tilkanen, Hyde ja Suonpää muodostavat tasapainoisen näyttelijäryhmän. Vaikka alkuperäisteksti kääntyy suomeksi hieman jäykästi, on nelikon työskentely luontevaa. Andersson on uskottava huolesta levottomana Jennynä ja Tilkanen hyvin tunnistettava hieman ylimielisenä, järkeen ja tieteeseen nojaavana Samina. Hyde ja Suonpää taas ovat sopivasti erilaisia, rennompana vastinparina.

ANTTI MATTILAN lavastussuunnittelu rakentaa lavalle yksityiskohtaisen huoneiston, vessoineen ja kattoikkunoineen. Syvyysvaikutelmalla pelataan nokkelasti ja lavastus jatkuu lasiovista aina puutarhaan asti. Monet esityksessä nähtävät säikyttelyt tehdään tehokkaasti Aleksi Sauran elokuvallisen äänissuunnittelun ja Petteri Heiskasen valosuunnittelun yhteispelillä.

Teatterin luomaan illuusioon uppoutuminen on aina yhtä ihmeellistä, etenkin silloin, kun kyseessä on teatterissa harvemmin nähty genre trilleri. Katsomisessakin on lopulta kyse uskonasioista. Ohjaaja Westerbergin sanoja lainaten on katsojasta kiinni, kuinka paljon tämänkaltaiselle näytelmälle haluaa antautua.

Arenan kaiuhunäytelmä on rakennettu kiinnostavasti ja se jättää oivallettavaa esityksen jälkeenkin. Kesto on muuten juuri se 2 tuntia 22 minuuttia.