Sami Keski-Vähälän kirjoittama Nokia on isosta aiheestaan ja pitkästä historiallisesta aikajanastaan (kun se lasketaan näyttämöllä vilahtavasta Nokia Aktiebolagin vuonna 1865 perustaneesta Fredrik Idestamista) huolimatta lähempänä satiiria tai ihan puhdasta peruskomediaa kuin historiaspektaakkelia.

Tekstinä Nokia jatkaa samaa muotoa, jota Keski-Vähälä on harrastanut Ryhmäteatterissa ja Kansallisteatterissa nähdyissä, Esa Leskisen ohjaamissa mosaiikkimaisissa näyttämöteoksissa. Ryhmiksessä menestysreseptiä edustvat muun muassa Gogol-mukaelma Päällystakki, sen eräänlaiset jatko-osat Euroopan taivaan alla ja Jatkuvaa kasvua sekä Kafka-variaatio Muodonmuutos. Kansallistetterissa on Keski-Vähälä-Leskinen-tutkaparilta nähty talouspoliittista kabareeta ja dokumenttiteatteria risteyttäneet Neljäs tie ja Yhdestoista hetki.

Turun kaupunginteatterissa Keski-Vähälältä on viime vuosina nähty Päällystakki, mutta myös ihan toisenlaista teatterinlajia. Mikko Koukin vuosina 2018 ja 2020 ohjaamat ja Keski-Vähälän dramatisoimat Tolkien-klassikot Taru Sormusten herrasta ja edelleen ohjelmistossa jatkava Hobitti ovat puhdasverisiä seikkailunäytelmiä.

Tämä tutustuu pian muihin nuoriin nokialaisiin huippulahjakkuuksiin, Olli-Pekka Kallasvuohon, Sari Baldaufiin, Matti Alahuhtaan ja Pekka Ala-Pietilään, joista muodostuu Ollilan dreamteam, kun hänet nimitetään ensin Nokian toimitusjohtajaksi 1992 ja lopulta pääjohtajaksi 1999.

Dramatisoinnin loppupuolisko on, jos mahdollista, vieläkin kovatempoisempi ja tarinankuljetuksessaan melkein trilleriä.

Lujaa toki mentiin todellisuudessakin. Kun Nokia vuonna 2003 noteerattiin maailman kuudenneksi merkittävimmäksi brändiksi, niin vuonna 2013 sen kruununjalokivi eli matkapuhelintuotanto oli jo myyty 5,5 miljardilla eurolla Microsoftille.

Tuolle välille mahtuu menestyksen hurmaa ja katkeria tappioita, riemua ja raivoa – ja dreamteamin hajoaminen taivan tuuliin sekä oma-aloitteisten lähtöjen että sydämettömien potkujen seurauksena.

SAMI KESKI-VÄHÄLÄN näytelmän luoma kuva keskushenkilökseen nousevasta Jorma Ollilasta on yhtä raju kuin sen yleinen riento. Kiito it-alan ihmepojasta niin etäisemmille kuin lähimmille alaisilleen lähes maanisena rähjääväksi despoottipomoksi on katsojille hurja kokemus. Se vain korostuu, kun Ollilaa esittävän Taneli Mäkelän omaan henkilöbrändiin liittyy tietynlainen myhäilevä leppeys… Ja sitten tämä “nallekarhu” onkin yhtäkkiä silmiemme edessä koko kropallaan raivoavana petona.

Mäkelän suoritus on vaikuttava ja rooli nousee hallitsevaksi jo siksikin, että Ollila on koko esityksen läpileikkaava hahmo. Mäkelä ja Risto Siilasmaana nähtävä Markus ilkka Uolevi ovatkin ainoat kahdeksanhenkisestä näyttelijäkaartista, jotka tekevät esityksessä vain yhden roolin. Muut kuusi näyttelijää tekevät kaikkiaan noin 50 puheroolia dreamteamilaisista Liisa Ollilaan, Bill Gatesista ja Steve Jobsista Paavo Lipposeen ja Sauli Niinistöön. Siinä piisaa paljon ohimeneviä piipahduksia, aika paljon hahmokomiikkaa, jonkin verran turhaa täytettäkin.

Anssi Vanjoki (Carl-Kristian Rundman) hehkuttaa Nokian iloista värimaailmaa.

Mainittu Siilasmaa on esityksen antisankari, Nokian hallituksen puheenjohtajaksi nouseva ja Ollilan sylkykupiksi joutuva keltanokka. Markus ilkka Uolevi on tullut mukaan kesken katkonaisen esitysperioidin (kantaesityksen aikaan joulun alla 2020 roolissa nähtiin Olli Rahkonen), mutta on sisäistänyt hahmon haavoittuvuuden, kun tämä ajatuu jättimäisiin paineisiin Nokia-puhelinten myynnin sukeltaessa ja Microsoft-yhteistyön käydessä vääjäämättömäksi valinnaksi.

Se Microsoftin “Troijanhevonen”, Stephen Elop, taas on näytelmän pelle, mikä tuntuu lämmittävän turkulaisyleisöä.

AIEMMIN RYHMÄTEATTERISSA, nykyisin Kansallisteatterin pääohjaajana vaikuttava Esa Leskinen on ohjannut (ja niitä myös kimppakirjoittanut) Keski-Vähälän tekstejä niin paksun nipun, että hänellä tämä sirpaleinen, mutta lujavauhtinen esittämisestetiikka lähtee selkäytimessä. Turun kaupunginteatterin johtajalle Mikko Koukille keskivähäläläinen tyyli on ohjajana vielä outo uus, ja varmaan siksi joitakin lonksuntoja Nokia-näytelmän rytmiikassa on. Välillä tuntuu iskeneen vauhtisokeus, joissain kohdin taas jäädään suotta tyjäkäynnille.

Silti voi yleisesti ottaen sanoa, että Nokian flow on hyvä. Sen draama- ja komedia-ainekset kohtaavat hedelmällisesti, kun kova taloushistoria saa kevennystä reippaasti tyylitellytstä sivurooligalleriasta. Sen esittämisestetiikassa on paljon samaa kuin toisessa, meilläkin nähdyssä (ja niin ikään koronan koettelemaksi joutuneessa) talouspoliittisessa spektaakkelissa Lehman-trilogia, joka sai kantaesityksensä Espoon kaupunginteatterissa kolmisen kuukautta ennen Turun Nokiaa.

Myös esityksen visualisoinnissa näyttämökuvat vaihtuvat vauhdilla. Oikeastaan ollaan enimmäkseen aika tyhjässä tilassa, jolle vyöryy milloib mistäkin konttorituoleja ja ennen kaikkea suuria kokouspöytäkombinaatioita. Niille on Ollilan, superviisikkonsa ja kumppaneiden hyvä ponnahtaa milloin kuin menestyksen catwalkille, milloin kuin kiirastulen tielle.

ON SIIS ILO, että Nokia on nostettu nyt loppusyksystä 2022 takaisin Turun kaupunginteatterin ohjelmistoon. Sehän sai kantaesityksensä jo 25.11. 2020, mutta esitysperiodi katkesi kuin kananlento koronatäyssulkuun numero kaksi, joka astui Varsinais-Suomessa voimaan tuolloin ennen muita sairaanhoitopiirejä jo marraskuun 30. päivä. Nokia oli sillä sulkukerralla myös omalla kohdallani ensimmäinen teatteriesitys, jonka näkeminen estyi viranomaistoimin.

Paluuta kannatti odottaa. Nokia viihdyttää ja palauttaa sähäkästi mieleen Suomen it-teollisuuden kulta-ajan loiston ja luhistumisen päivät. Kaikesta hurlumheistaan huolimatta se onnistuu myös koskettamaan näyttäessään, mitä suuren unelman rapautuminen aiheuttaa yksittäisille ihmisille, niin huippuosaajille ja -johtajille kuin taviskansalaisillekin.