Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Teatteri ja Tanssi

Teatteriarvio: Nerouden ja keskinkertaisuuden katkera vapaaottelu – Turun Amadeus on näyttelijäntaiteen juhlaa

Otto-Ville Väätäinen
Mozart-piina moninkertaistuu Antonio Salierin (Santtu Karvonen) mustassa mielessä muun muassa taivaasta satavina, nerouden koko helppouden paljastavina nuotteina.

Miten tässä nyt sanansa asettaisi… Maailmanluokan näyttelemistä? Monumentaalisia roolitöitä? Kaikkien aikojen kotimaiset Amadeus-pääroolitulkinnat?

Rolf Bamberg

Ensimmäinen väite sisältäisi oletuksen, että suomalaisnäyttelijät lähtevät muuten takamatkalta, mikä ei tee heille oikeutta. Tuon toisen luonnehdinnan taas käytin jo viime syksynä arvioidessani Ria Katajan työtä Juha Jokelan Dosenteissa.

Kolmas hehkutus jäisi vähän ilmaan, sillä olen nähnyt vain noin neljäsosan tässä maassa kaikkina aikoina esityistä Amadeus-toteutuksista. Joukossa on tosin aika unohtumattomia vetoja kuten vielä aika kloppina näkemäni Jussi Jurkka Salierina ja Olli Ikonen Mozartina (Kansallisteatteri 1981), Vesa Vierikko ja Juha Kukkonen samoissa rooleissa Mika Myllyahon ohjaamassa Ryhmäteatterin upeassa tulkinnassa 2001, Mikko Jurkka ja Janne Kallioniemi Lahden kaupunginteatterin versiossa 2003 sekä Auvo Vihro ja Jari Ahola kaksikko TTT:ssä 14 vuotta sitten.

Santtu Karvosen (Salieri) ja Miro Lopperin parityöskentely Turun kaupunginteatterin Amadeuksessa perjantai-iltana täyttää joka tapauksessa kriteerit käyttää mitä tahansa noista määtittelyistä tai kaikkia yhdessä. Sitä oli lupa odottaakin: artikulatorisen fonetiikan ylittämätön virtuoosi Karvonen Salierina, äärielastinen kehonkielen käyttäjä Lopperi Mozartina – eli korkealle kohoava hatunnosto myös ohjaaja Tuomas Parkkiselle pistämättömistä roolivalinnoista.

Keskinkertaisuuden pelon riivaama

Vuonna 1980 Royal National Theatressa Lontoossa kantaesitetty Peter Shafferin kirjoittama Amadeus on näytelmäkirjallisuuden nykyklassikoista aivan väkevimmästä päästä. Se on myös maailmalla varsin paljon esitetty, kiitos muun muassa Milos Formanin elokuvaversioinnin, joka sai peräti kahdeksan Oscar-pystiä (muun muassa parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen ja miespääosan – Salierina F. Murray Abraham – kategorioissa) vuoden 1984 jaossa.

TEATTERI
Turun kaupunginteatteri, suuri näyttämö
Peter Shaffer: Amadeus
Suomennos Sami Parkkinen – Ohjaus Tuomas Parkkinen – Lavastus Jani Uljas – Puvut Tuomas Lampinen – Valot Jari Sipilä – Äänisuunnittelu Jari Tengström – Naamiointi Anna Kulju – Rooleissa Santtu Karvonen, Miro Lopperi, Linda Hämäläinen, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta, Miska Kaukonen, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Riitta Salminen, Minna Hämäläinen, Henna Linko (muusikko)

Shafferin näytelmällä, jonka innoittajana on ollut Aleksandr Pushkinin jo 1830 kirjoittama pienoisnäytelmä Mozart ja Salieri, on ollut niin vahva vaikutus, että sen fiktio on muuttunut monien mielissä todeksi. Musiikinhistoriastahan ei löydy painavaa näyttöä edes sille, että Itävällan keisari Josef II:n hovisäveltäjä Antonio Salieri ja Wieniin 1780-luvun alussa pysyvästi asettunut nuori säveltäjänero Wolfgang Amadeus Mozart olisivat olleet vihamiehiä. Saati sille, että Salieri olisi ollut edesauttamassa Mozartin varhaista, vain 34-vuotiaana tapahtunutta kuolemaa.

Salieria riivaava, liki järjen sumentava kateus on erinomainen moottori näytelmälle,, mutta ei sellaisestakaan tosihistoriasta löydy kovia todisteita. Miksipä Salierin olisi erityisen kateellinen tarvinnut ollakaan, hänhän oli aikansa menestyksekkäimpiä säveltäjiä ja huippuasemissa keisarin hovissa.

Mutta keskinkertaisuuden pelko, joka Salieriin iskee ylivilkkaan, käänteissään sähäkän neron musiikkia kuullessaan, ajaa näytelmässä kohti äärimmäisiä tekoja. Loisto on saatava sammumaan, mutta kerta toisensa jälkeen Salieri epäonnistuu juonitteluissaan. Kunnes kuvaan tulevat vapaamuurarit…

Se kuitenkin taitaa olla totta, että Wienissä kiersi 1700-luvun lopussa juoruja, että Salieri oli murhannut Mozartin. Sitä syyllisyyttä huutaa myös vanha, omaan kuolemaansa valmistautuva Salieri näytelmän vaikuttavassa prologissa: ”Mozart! Mozart! Perdona il tuo assassino!” (”Mozart, anna anteeksi tappajallesi!”)

Puheen dynamiikka ja kehon gestiikka hanskassa

Suomessa Amadeus on ammattiteattereissa tehty 40 vuodessa nyt 23 kertaa, vuoden 2010 jälkeen vain viidesti, kun Tuomas Parkkisen ohjaus lasketaan mukaan. Onneksi nyt lasketaan, enpä pysty kuvittelemaan juuri parempaa tapaa palata kolmannen pandemiasulun jälkeen teatterin pariin kuin katsoa Turun Amadeus.

Voi olla, että Amadeusta olisi mielellään tehty useamminkin, sillä se on poikkeuksellinen kombinaatio: tekstiltään painokasta laatudraamaa, jossa on myös komediallista leikittelyä ja jota niin sanottu suuri yleisökään ei vierasta. Mutta Shafferin näytelmä on vaan niin jyhkeä järkäle, jottei sen tekemiseen ihan kaikkien teattereiden rahkeet riitä. Dramatisointi kuin dramatisointi venyy yli kolmetuntiseksi, ja kahteen pääroolin tarvitaan ekstravahvoja näyttelijöitä, toiseen mielellään aika kokenutta, toiseen nuorempaa.

Salierin rooli pitkine, parhaimmillaan tekstimitassa yli kolmisivuisine monologeineen on niitä tehtäviä, joista moni miesnäyttelijöistä varmaan unelmoi. Kanonisoinnissa Hamletin, Learin, Galilein, Willy Lomanin kanssa samaa sarjaa. Näyteltävää piisaa.

Sitä vastoin Salierin vastavoima, keskittymiskyvytön, ehkä jopa tourette-syndrooman riivaama luonnonlahjakkuus Mozart, vaatii näyttelijältä sekä hyvää fysiikkaa että säännöstelytaitoa, jotta villeys ei lipsahda yli.

Ryhmäteatterista Turussa lainassa oleva Santtu Karvonen ja toissa vuonna näyttelijäntaiteen maisteriksi valmistunut Miro Lopperi täyttävät nämä vaatimukset suvereenisti. Ja vähän enemmänkin. Karvonen osoittaa Salierin puhetulvissa niin fortissimon kuin pianissimon täydellistä hallintaa. Puheen dynamiikka pysyy koko ajan keskiössä.koska Karvonen hallitsee sen niin vaivattomasti. Hänen Salierinsa ei äärimmäisiä tunnetiloja purkaessaan tarvitse säntäillä, pomppia tai paiskoa, puhe riittää.

Karvonen pudottelee joissakin repliikeissä hyvällä flowlla suomen sekaan myös italiaa. Ei koomisena vaan intohimoisena säväytyksenä.

Kielillä saa puhua Lopperikin. Hänellä on lavalla tilaa ja lupa myös hyllutella eli juuri säntäillä ja pomppia. Keikistellä kuin nykypäivän rokkikukko, porsastella naisten helmoissa. Aivan kamalan hermoillekäyvä tyyppi – ja niin ihana. Ja kopussa kyynelöittavän traaginen. Itku pitkästä ilakoinnista,

Leikitteleviä kuvia

Kun pääroolien näyttelijät pitävät roolihahmosa ilmaisullisesti kurissa, niin ohjaajan. lavastajan (Jani Uljas) ja pukusuunnittelijan (Tuomas Lampinen) aivoissa syntyneet näyttämökuvalliset gagit ja dekoroinnit käyvät ajoittain jo sillä rajalla, että mennäänkö sopivan overistä liian överiin. Hiotun näyttelijäilmaisun vastapainona visuaalinen revittely on häpeämättömän ylilyövää. Kakku on kermainen, makea ja monivärinen. Se on hauskaa, ja tuo tekstille mukavaa kontrastia, mutta ehkä inansa vähempikin olisi riittänyt.

Hulluttelua hovissa. Mozart (Miro Lopperi) ja Konstanza Weber pikkutuhmissa biljardileikeissä, jota Salieri (pöydän alla) jotuu tahtomattaan salaa todistamaan

Keisari Joosefin (Ulla Reinikainen) kengät ja kuteet ovat kuin Lady Gagan garderobista, Venticellojen eli Salierin viestintuojien releet taas tuovat ajoittain mieleen Abban Agnetan ja Fridan esiintymisasut. Näytelmän Mozartin tyylikin on lähempänä jotain Freddie Mercurya kuin 1700-luvun lopun Wienin hovia. Rouva Mozartiksi päätyvän Konstanze Weberin (nuori Linda Hämäläinen ottaa hyvin tilansa kahden mahtiroolin rinnalla) hempukkainen olemus muuttuu aikuisemmaksi perheen tilanteen vakavoituessa. Salierin kuosit ovat kautta linjan kurinalaisia

Miehenmittaiset biljardipallot, golfauto tai lasten muoviliukumäki ovat hovin saleissa hauskoja häiriötekijöitä, mutta esimerkiksi jättimäiset Toblerone-tangot ja Mozart-kuularasiat jo aika pakotettu irtonaurun poimimista.

Ohjaaja Parkkisen eheäksi ja hyvärytmiseksi ohjaama esitys kestää kuitenkin visuaaliset riitasoinnut vaivatta. Tai saa ottaa niistä rikastetta. Niitä voikin katsoa Mozartin musiikin läpi. Mozarthan toi aikansa soundiin kepeyttä ja kapinallista leikkimieltä. Helppoutta, joka saa formatoituun hovisävelmaailmaan uskovan näytelmän fiktio-Salierin kupin nurin. Ja pyytämään lopulta armoa, kun kuitenkin ymmärtää hävinneensä pelin siitä, kenet jälkipolvet tulevat säveltäjänä muistamaan.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Huomasitko nämä?

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Tf. chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE