Nukketeatteri ei Suomessakaan ole enää pitkiin aikoihin ollut pelkästään lapsille suunnattua, vaan se on täyspainoinen ja monipuolinen taidelaji, joka on tarkoitettu ihan kaikille.

Ei voi kuin kadehtia turkulaisia!

Turussa eletään kiistatta suomalaisen nykynukketeatterin pääkaupungissa, jossa on säännöllisesti nähtävissä hyvinkin erilaisia ja eri tekniikoita käyttäviä sisällöltään keveämpiä ja painavampia aikuisille suunnattuja nukketeatteriesityksiä.

Lajin laajemman yleisön onneksi on turkulaisen nukketeatteriammattilaisten verkoston Aura Of Puppetsin ja Uuden sirkuksen keskus Cirkon yhteistyössä järjestämä Oh My Puppets! -festivaali Suvilahdessa Helsingissä.

Ensimmäisen kerran minifestari järjestettiin vuonna 2017, joten viime viikon lopulla pidetty minifestivaali oli jo kuudes – koronapaussi otti yhden vuoden.

Austa lähtien tapahtuman sisältönä ovat olleet mahdollisimman tuoreet turkulaisten teosten Helsingin ensi-illat. Niin tälläkin kertaa. Nelipäiväinen festivaali sisälsi neljä aikuisille suunnattua teosta, joista uusimman kantaesitys oli vasta muutama viikko sitten.

FESTIVAALIN ALOITTI sen pisin esitys, kaksituntinen Tehdas Teatterin Yksin ihminen. Väliajalliset, pitkät nukketeatteriesitykset eivät edelleenkään ole kovin yleisiä, ja käsittääkseni juuri turkulaiset tekijät ovet olleet niiden pioneereja.

Tekijät nimittävät Yksin ihminen -esitystä scifi-nukketeatteriksi tulevaisuuden Turusta. Kokonaisuutena se on eräänlainen dystopia, jossa on myös lämpöä, herkkyyttä ja oivaltavaa huumoria, mutta jonka lopullinen sisältö ei ole kovin toiveikas.

Ollaan kuvitteellisessa (Itä-)Berliinissä vuonna 1989 juuri ennen suuria muutoksia. Hylätyssä tehdashallissa kolmihenkinen saksalais-suomalainen animaattoriryhmä Der Puppenspiegel työstää elokuvaa.

Animaatioelokuvan tapahtumapaikkana on vuoden 2189 mereen uponnut Turku, josta jäljellä ovat vain toisistaan erillään olevat kaupungin korkeimmista kohdista muodostuneet saaret. Niillä elävät eristyksissä yksinäiset ihmiset, joita droidit palvelevat. Ne ovat erilaisia koneen ja ihmisen hybridejä, jotka kuljettavat juomavettä, hoivaavat ihmistä tai palvelevat keuhkopuhdistamossa. Syvällä meren alla asuvat myös kapinalliset ja vaarallisetkin gerillaseireenit. Kaikkea valvoo kansalaisistaan huolta pitävän Lintukodon näkymätön johto.

Miten tähän tilanteeseen on tultu ja mitä droidit oikeastaan ovat, paljastuu vähitellen. Samalla elokuvan tekoon limittyvät tekijöiden henkilökohtaiset ambitiot, kielimuurin ja taustojen aiheuttamat ristiriidat sekä unelmat tulevaisuudesta. Maiju Tainion käsikirjoituksen ja ohjauksen painopiste tasapainottelee onnistuneesti elokuvan ja ”todellisuuden” välillä, vaikka selvästi tärkein esityksen sisällöstä sijoittuu elokuvakohtauksiin. Ja vaikka esityksen kokonaistempo on melko rauhallinen, missään vaiheessa intensiteetti ei herpaannu.

Timo Väntsi saksalaisena, ansioituneena vanhempana mestarina, Alma Rajala tiukkana ideologisena nukketaiteilijana ja Tella Vahala nuorena innokkaana ja intohimoisena alan opiskelijana ovat loistava kolmikko, jonka yhteistyö toimii kitkatta. He ovat rennosti uskottavia rooleissaan ja nukettavat Jenni Rutasen mielikuvituksekkaita, pääasiassa noin pienen barbien kokoisia nukkeja taitavasti.

Johanna Latvalan lavastuksen hylätty tehdashalli on juuri sopivan rujo ja nuhjaantunut, ja sen metalliset tasot ja seinämät muokkautuvat kekseliäästi tuhoutuneeksi Turuksi. Jarkko Forsmanin valot ja Hannu Seppälän äänet viimeistelevät hienosti kokonaisuuden ollaan sitten tehdasmiljöössä tai elokuvan tulevaisuudessa.

ULKOISILTA PUITTEILTAAN esityksistä pienimuotoisin taas oli Teatteri QO:n Tea for two. Kaksikymmenminuuttinen lähes sanaton esineteatteriesitys nimittäin tapahtui asuntovaunussa, johon tiukasti sijoitettuna mahtui enimmillään kymmenen katsojaa.

Esityksenä Tea for two oli kaikkea muuta kuin ”pienimuotoinen”. Päinvastoin aivan hulvaton. Perrine Ferrafiat ja Mila Nirhamo olivat ilmiömäisiä. Heidän teetä intohimoisesti rakastavat, mutta toisiaan lähes inhoavat naapuruksensa olivat poskettomia. Mitä kaikkea katseella, ilmeillä ja pienillä eleillä voikaan ilmaista. Puhumattakaan teekupista tykötarpeineen.

Tärkeä rooli oli myös miniasuntovaunulla, kun luonnonkatastrofi iski. Ja kyllä, esitykselle nimensä antanut tuttu musiikkikappalekin oli lopussa mukana, tosin vähän erilaisella twistillä kuin alun perin.

Loistava esitys, jonka kreisi tunnelma kantaa pitkään.

SiSÄLLÖLLISESTI RAASTAVIN ja jopa tuskaisin esitys oli Grus Grus Teatterin ja Tehdas Teatterin yhteistuotanto, Ishmael Falken sooloteos Extra-neitsyt evankeliumi. Ja vaikka se varmasti oli ainakin osittain roolia, olen harvoin nähnyt esiintyjää näyttämöllä näin paljaana ja itsensä likoon laittavana. Esityksen loputtua tuli tunne, että Falke oli todella antanut kaikkensa.

Teoksen aiheena on tosikertomus Palestiinan ensimmäisestä ja viimeisestä seksilelukaupasta, joka ehti pitkien ja monimutkaisten lupaprosessien jälkeen vuonna 2000 olla pystyssä vain muutaman tunnin ennen toisen Intifadan, kansannousun alkamista. Yhtään oikeaa asiakasta siellä ei ehtinyt käydä, useita vihaisia uskonnollisia ja sotilaallisia henkilöitä, poliisi ja naapuri ja jopa perustajan mummo kylläkin. Ja lopulta kauppa tuhoutui täysin taisteluissa.

Ishmael Falke teoksessa Extra-neitsyt evankeliumi.

Tämän uskomattoman kertomuksen pohjustamana Falke päätyy käsittelemään Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia ja koko alueen vuosituhantista valloitushistoriaa.

Ja koska seksikaupassa ollaan, ilmaisuvälineinä ovat esityksen tarpeisiin muokatut eli eri kansoja kuvaaviin asusteisiin puetut realistiset dildot. Niiden lisäksi mukana on rähjääntynyt rauhankyyhky sekä eräänlainen lopun aikojen enkeli, jonka avulla kuullaan luomiskertomuksen sijasta luopumiskertomus, joka päättyy kaiken katoamiseen.

Myös katsojat pääsevät osallistumaan. He auttavat Falken ohjaamina kaupan avajaiskoristelussa tai ovat kauppaan tulevia vihaisia henkilöitä.

Esitys ei tarjoa minkäänlaista ratkaisua alueen tulehtuneeseen tilanteeseen, eikä se ole sen tarkoituskaan. Ennemminkin se on hätähuuto ja muistutus siitä, millaista elämä jatkuvien sotatilamaisten olosuhteiden puristuksessa on.

Omalta pieneltä osaltaan se on myös esimerkki siitä, että muunkinlaista kanssakäymistä eri kansojen välillä voi olla. Esityksen vierailevina ohjaajina ovat olleet Tel Avivissa työskentelevä israelilainen ohjaaja Idit Herman ja Prahassa toimiva palestiinalainen nukketeatteritaiteilija Husam Abed.

Extra-neitsyt evankeliumi on vähitellen tiivistyvä, intohimoinen ja lopulta rankka esitys, jossa pilkahtelee vinoa ja synkkää huumoria. Se on ehdottomasti katsomisen arvoinen ja vahvasti mieleen jäävä.

NUKKETEATTERI Kuuman Ankanpoikasen tuottamasta Merja Pöyhösen sooloesityksestä Ariadne – A Mess saatiin maistiaisia jo viime elokuun Sampo-nukketeatterifestivaalilla demoversiona. Lopullisen esityksen ensi-ilta oli viime kuussa Turussa.

Pöyhösen suurteos solmii yhteen suomalaisen naisen identiteettiongelmat ja rakkaussotkut sekä kreikkalaisen mytologian Ariadne-myytin labyrintteineen ja Minotaurus-hirviöineen. Sanon suurteos siksi, että esitys on huikea näyttö Pöyhösen uskomattomasta taitavuudesta ja monipuolisuudesta näyttelijänä ja nukkenäyttelijänä. Kaiken muun lisäksi hän on esityksen valmistumisen myötä opetellut myös vatsastapuhumista.

Nukketeatteri Kuuman Ankanpoikasen Ariadne – A Mess nähtiin Oh My Puppets! -festivaalilla nyt lopullisena versiona. (Kuva: Jesper Dolgov)

Esityksen yksi kantava tekijä onkin puhe, jota on paljon. Puhe vie tarinaa eteenpäin ja kertoo henkilöiden tunteista. Puheen tyylin vaihdolla myös luodaan henkilöhahmoja. Kaikki teksti on englanniksi ja vaikka se ei ole kovin monimutkaista, niin jos ei yhtään hallitse kieltä, ei todennäköisesti aivan pysy kärryillä.

Toinen teoksen olennainen tekijä on villalanka ja neulominen. Esityksen useat nukkehahmot on tehty eri tavalla neuloen ja neuleessa kiinni olevia puikkoja käytetään myös nuketusvälineinä. Toisaalta mitä elävin nukke syntyy myös pelkistä silmistä ja Pöyhösen sormista. Lankaa myös keritään tai solmitaan verkoksi näyttämön ylle, jolloin sen rooli muuttuu symbolisemmaksi.

Esitys poukkoilee tarkoituksellisen surrealistisesti muistojen, nykyhetken ja myytin maailmoissa. Silti se ei ole missään mielessä sekava. Tapahtumia kuvataan koko ajan myös enemmän tai vähemmän huumorin kautta. Ollaan tosissaan, mutta ei oteta itseä turhan vakavasti. Tämän tuloksena esitys on svengaava, täynnä herkullisia yksityiskohtia ja terävästi nähtyjä oivalluksia niin naiseudesta, suomalaisuudesta kuin myyteistäkin.