Lauri Maijala on ohjannut suurelle näyttämölle kulttiteoksen The Black Rider, jossa kaikki palikat osuvat nyt kohdalleen. “Työnäytteeksi” The Black Rider on hyvä valinta. On mahtava nähdä jotakin uudenlaista, tajunnan räjäyttävää teatteria

Black Rider on teatteriguru Robert Wilsonin ja beat-kirjailija William S. Burroughsin kirjoittama ja Tom Waitsin säveltämä (myös laulujen sanat) rock-oopperamainen musiikkinäytelmä. Se perustuu löyhästi saksalaiseen kansansatuun, jossa hiirulaismainen kirjanpitäjä Wilhelm rakastuu metsästäjän tyttäreen Kätcheniin, ja haluaa naida tämän, mutta tytön isä ei kelpuuta poikaa, koska tämä ei osaa metsästää. Saadakseen Kätchenin itselleen Wilhelm tekee paholaisen Peglegin kanssa diilin taikanuolista, ja kuten esityksessä sanotaan ”pirun kauppa on aina narrin kauppa”.

KÄSIOHJELMASSA Maijala sanoo, että ”The Black Rider heittää meidät syvälle ihmismielen aarniometsiin, missä himot, pelot, toivo ja epätoivo tanssivat pirun polkkaa niin että huonoa tekee”. Jos yhtään tuntee Burroughsin tekstejä, niin sieltä kyllä hyvin tunnistaa nämä Maijalan luettelemat tunteet. Burroughsin huumeisen elämän tragedíoihin kuului se, että hän ampui wilhelmtellmäisen temppuyrityksen seurauksena vaimonsa hengiltä. Vaikka Black Riderin tarinaa ei voi suraan Burroughsin houreiseen elämään yhdistää, antaa se siitä jonkinlaisia viitteitä siitä, millaista oli kirjailijan meno.

Esityksen kaikki laulut ja useat monologit ovat alkuperäiskielellä englanniksi. Syy on se, että tekijäkolmikko ei ole antanut lupaa niiden käännöksiin. Musikaalin laulut ovat täynnä symboliikkaa ja ne avautuvat moneen suuntaan. Itse näytelmätekstissä Markku Salon runollinen käännös viehättää ja soljuu mukavasti. Kaunis kieli, kerronnan hyvä tempo ja paikottainen verkkaisuus antavat musikaaliin oman mausteensa.

Tom Waitsin musiikki on Antti Vauramon orkesterin tulkitsemana toteutettu moni-ilmeisesti ja lauluosuudet kulkevat rennosti mutta särmikkäästi.

Maijalalla on oivallinen kyky täyttää ohjauksessaan visuaalisesti näyttämöä. Erityishuomion ansaitsee Kari Laukkasen taidokas valosuunnittelu, jossa värit pääsevät oikeutettuun loistoonsa. Myös Minna Välimäen tummanpuhuva lavastus on musikaalin henkeen sopiva eli turhaa krumeluuria välttävä.

ESITYKSEN HENKILÖGALLERIA on täynnä persoonallisuuksia ja hurmaavia kummajaisia. Paholaista näyttelevä Vilma Kinnunen osaa olla roolin vaatimusten mukaisesti pirullinen ja näyttävä niin pirullinen kuin rooli vaatii. Hänellä on erinomainen lauluääni ja selkeä tapa tulkita lauluja. Kaiken kaikkiaan Kinnunen on erittäin näyttävä paholainen.

Tuomas Korkia-Ahon esittämä Wilhelm on sympaattinen nuori mies, joka kuitenkin antaa paholainen kieputtaa ja huijata itseään miten sattuu. Korkia-Aho on myös liikunnallisesti taitava, taipuu kuin vieteriukko. Wilhelmistäkin kuoriutuu lopulta mies, rohkea sellainen, mutta osaako tämä ajatella omilla aivoillaan?

Aurora Mannisen Kätchen on isän vallan alla kasvanut tyttö, jolla ei ole paljoakaan sanottavaa ja määräysvaltaa elämästään. Sekä Korkia-Aho että Manninen säväyttävät lauluillaan.

Mikko Jurkka metsänvartijana on omanlaisensa jörmy. Lumikki Väinämöstä Kätchenin vanhana tätinä löytyy vauhtia ja vimmaa.

The Black Rider on erikoinen ja erilainen musikaali. Sopii toivoa, että sellaisetkin yleisöryhmät, jotka eivät välttämättä niin paljon teatterissa käy, löytäisivät sen. Nuoriso esimerkiksi on tälle rock-oopperalle oivallista kohderyhmää. Paholaismusikaali jatkaa Lahden kaupunginteatterin ohjelmistossa ensi vuoden huhtikuun alkupuolelle asti.