Juha Kukkosen dramatisointi ja ohjaus Kari Hotakaisen romaanista on rohkea ja yleisöä kosiskelematon niin kuin on kirjailijakin sekä tuotannoltaan että persoonallaan.

Ryhmäteatterin toteutus Jumalansanasta on ja ei ole uskollinen Hotakaisen romaanille. Uskollinense on siinä mielessä, ettei ole juonivetoinen, ja sitä linjaahan myös kirjailija on kulkenut oikeastaan läpi koko proosatuotantonsa. Uskoton näytelmä on suhteessa alkutekstiin vaikkapa siten, että Kukkonen on näyttää pistäneen sivut silppuriin ja koonnut suikaleista vapaasti hengittävän teoksen, jolla on kuitenkin Hotakaisen ääni ja sydän.

Kirjassahan matkustetaan paitsi paikasta A eli Saariselältä paikkaan B eli Helsingin Pasilaan, myös ajassa ja muistoissa. Näyttämöversiossa korostuneesti kolmella tietoisuuden tasolla: tajuissaan, alitajunnassa ja ikitajuttomana eli kuolleena. Katsoja saa olla tarkkana, kun näitä kerroksia lyödään hänen eteensä varoittamatta ja turhia selittelemättä Ryhmäteatterin tiheätempoisessa, vain puolitoista tuntia kestävässä esityksessä.

Velvollisuudentuntoinen, välillä jopa suojelusenkelimäinen Armas kokee ennen kaikkea olevansa palveluammatissa, mutta palvelulla eli äkkilähtöisellä pitkällä autokyydillä Suomen päästä päähän on hintansa. (Korona on pysäyttänyt lentoliikenteen, näin näytelmä on saanut ajankohtaispäivitystä. Kirjassa syynä oli sen ilmestymisaikoihin ajankohtainen Islannin tulivuorenpurkas) Se on paperilla kova, Hopeaniemelle peanuts.) Taksa, 17 000, on korkea siksi, että sillä rahalla pitää pelastaa Armaksen peliaddiktin tyttären elämä; tämä kun on hävittännyt peleihin koko pienen omaisuutensa ja valumassa pohjille..

Kahden todellisuuden välissä

Jukka Hopeaniemen hahmo kulkee näytelmässä kahden todellisuuden, tämän- ja tuonpuoleisen välitilassa. Näin hän voi kohdata ja tehdä tiliä niin elävien kuin kuolleiden kanssa.

Jälkimmäisiä edustaa jo kymmenkunta vuotta sitten syöpään menehtynyt Jukan puoliso Elina. Hän on sairaalavuotellaankin näytelmän kirkkain ja tasapainoisin hahmo. Hän on pelkonsa jo pelännyt, sotansa sotinut. Minna Suurosen roolityö on esityksen rakastettavin. Kauniisti ilmaistua lempeyttä vailla mitään paisutteluja kuolemisen kanssa.

Hopeaniemi keskustelee myös perimänsä yritysimperiumin perustaneen isänsä ”haamun” (ääninauhalla Pertti Sveholm) kanssa. Sukupolven vaihdos ei selvästikään ole käynyt yhtiössä kivuttomasti. Jukka ei muitta mutkitta halunnut lähteä seuraamaan idänkaupassa kunnostautuneen ukko-Hopeaniemen jalanjäljissä tämän kuukahtaessa muinoin seisovilta jaloiltaan. Kiinnostavia törmäyksiä syntyy myös vanha ja uuden rahan törmätessä; millaisena ihmiset eri aikoina näyttäytyvät mammonan perässä juostessaan. Näytelmässä näyttäytyy myös niitä, joilla rahaa ei koskaan ole ollutkaan.

Perillä Helsingissä haastatteluista käytännössä kategorisersti aiemmin kieltäytynyttä Hopeaniemeä odottaa Huomenta Maa -aamu-tv:n jutustelusessio. Sen tekee arvostettu ja pelätty grillaaja Leena Kontiolaht,i joka on myös jossain elämässä Jukan potentiaalinen rakastettu. Provosoitumisen kynnys on matala, ja yhden kerran Hopeaniemi jo säntääkin ulos studiosta, kunnes… Jääköön ”juoni”paljastelu sikseen, mutta sanottakoon se, että neuvot rajan takaa ovat Jukalle kullan kalliit tv-piinasta selvitäkseen.

Saara Kotkaniemi on tarkkana toimittajaroolissa. Ei mitään ylilyötyä karikatyyriä tunnetuista toimittajatyypeistä, vaan asialinjaa. Uskoisin menevän täydestä A-studion rekryissä.

YllätyskuutioitA ja lauluntekijöitä

Ohjaaja Juha Kukkonen kuljettaa monikerroksista tarinaa, vai pitäisikö sanoa tapahtumaketjua, niin hyvätempoisena, ettei katsomossa ole aikaa jäädä miettimään kaikkia irrationaalisuuksia ja paranormaaleja ulottuvuuksia. Hotakaisen teksti ja näyttämön henkilöt menevät suoremmin perille, kun ei jumitu liikaa miettimään toden ja aikuissadun suhteita. Satu on myös niin vahvasti kirjoitettu, että ihmiset yhtä ovat yhtä tosia elävinä ja kuolleina.

Lavastaja K(aisa?) Rasilan ratkaisut tukevat tätä ajatusmaailmaa kahden todellisuuden välisestä tilasta. Eri interiööreiksi kuten sairaalahuoneeksi, Hopeaniemen Jaguariksi ja tv-studioksi avautuvat suuret kuutiot ovat liikkuvina elementteinä päällepäin katsoen graafisesti säntillisiä, mutta kätkevät sisäänsä monenkirjavia tarinoita.

Romaanissa autoradion kautta tapahtumien reunoille soljuvat, Hotakaiselle itselleen merkitykselliset lauluntekijät Lucinda Williams ja Bob Dylan saavat näytelmässä jopa näköistulkinnat Saara Kotkaniemen ja Antti Heinosen esittäminä. Jäin miettimään oliko hahmoilla kokonaisuudella niin paljon annettavaa, että niitä kannatti näin näkyvästi näyttämölle tuoda. Ehkä ei. Ehkä.

Robin Svartströmlle sopivat nämä ”järkevä mies hullussa maailmassa” -roolit. Tyypit, jotka haluavat tehdä päätöksiä, kun muut pähkäilevät. Pitää huolta kurssista, kun muut harhailevat. Svartströmin Armas Kallio on vähän samaa sukua kuin muutamatkin hänen viime vuosien Ryhmis-roolinsa: Käenpesän McMurphy, Elling, Kesäyön unen Oberon, miksei Jäniksen vuoden Vatanenkin…

Luokkaerot tasoittuvat tien päällä: autionkuljettaja Kallio (Robin Svartström) ja investointipankkiir Hopeaniemi (Santtu Karvonen) tekevät pitkän, syvälle menevän matkan.

Niin kuin päähenkilö itsekin varmasti mielissään voisi todeta, Jumalan sana pyörii Jukka Hopeaniemen ja hänen henkis-taloudellisen ajattelunsa ympärillä. Häntä näyttelevä Santtu Karvonen on periaatteessa tässä paletissa vain yksi neljästä tärkeästä hahmosta, mutta ikään kuin hopeaniemimäisellä voimankäytöllä ja röyhkeydellä hän ottaa näyttämön liiderin paikan.

Karvonen pääsee taas väläyttämään useammankin kerran vahvinta asettaan, virtuoottisen taidokasta tekstinkäsittelyä, mutta tällä roolisuorituksella on paljon muutakin annettavaa kuin puhetekninen taituruus. Karvonen näyttelee niin runsasmuotoisesti, että lopulta minunkin oli esityksen jälkeen vaikea päättää tunsinko myötätuntoa vai torjuntaa pankkiirinperhanaa kohtaan. Jukka Hopeaniemi näyttäytyy vähän kuin päivänkakkarana: rakastaa, ei rakasta, rakastaa…