Videoscreenillä salamoi, äänitehosteet puskevat katsomoon jyrinää ja tuulen tuiverrusta.

Alkutehosteet Turun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä alleviivaavat joko kliseisesti tai ohjaajan huumorintajun tietäen vähän viistosti virnistäen, että synkissä tunnelmissa tullaan menemään seuraavat kaksi ja puoli tuntia. Hyvä niin.

William Shakespearen Macbeth on niitä klassikoita, jotka taitavat kestää huonosti modifiointia komedian tai romanttisen melodraaman suuntaan. Mestari Williamin tragedioista vaikkapa Hamletin tai Rikhard III:n tai Romeon ja Julian voi niksauttaa nurin niskoin komediaksi, koska ne ovat monien yliampuvien tulkintojensa vuoksi muuttuneet joskus itse itsensä parodioiksi; Julius Caesar -valtatragediaa pannaan alta lipan parhaillaankin Helsingin kaupunginteatterin Uusi Eden -dystopiamusikaalissa.

Kari Heiskasen Turkuun ohjaama Macbeth taisi näkemässäni kolmosesityksessä naurattaa täyttä katsomoa kuuluvammin vain kerran, silloinkin lähinnä nimiosaa esittäneen Eero Ahon anakronistisesti irrottelevan repliikin tähden. Vaikka Heiskanen on tähän ohjaukseensa liittyvissä ennakkohaastateluissa puhunut Macbethin pääteeman eli maanisen vallanhimon viemisestä ”äärimmilleen, jopa tarantinomaisiin mittasuhteisiin joissa ironia, kauhu ja koomisuus alkavat lyödä kättä todellisuuden kanssa”, on Turun klassikkotulkinta minulle ennen muuta vavahduttava, pelottava ja hetkin puistattava. Se on kuvaus sairautta muistuttavasta vallanahneudesta, eikä sellaisena jätä naurulle sijaa.

SKOTLANNIN KUNINKAAKSI edeltäjänsä surmaamalla nousevan Macbethin teot on joissain yksioikoisemmissa versioinneissa nähty vain vielä sairaalloisemmalla vallanhimolla varustetun puolisonsa Lady Macbethin manipuloinnin seurauksina. Kuningas-polo on siis nähty pahuuden uhrina ennemmin kuin sen tekijänä. Heiskasen sovituksessa Lady Macbethin moraalittomuus ei jää piiloon, mutta kyllä hänen miehensä on tässä tulkinnassa se aktiivinen eikä vain aktivoitu murhaaja. ”Kun mikään ei riitä” -tyypin vallanjano yhdistää kuningasparia, mutta vaimon se suistaa syyntakeettomaan umpihulluuteen ja itsemurhaan, kun taas Macbeth jatkaa suhteellisen järjissään matkaansa yhä syvemmälle pimeyden sydämeen.

Vaikka Heiskanen on reteesti heittänyt tyylillisenä referenssinä peliin tuon Quentin Tarantinon, minulle sellaiseksi nousee norjalaisdekkaristi Jo Nesbø. Hän näet oli mukana Hogarth-kustantamon projektissa, jossa maineikkaita kirjailijoita kutsuttiin kirjoittamaan Shakespeare-klassikoita uusiksi – heitä olivat muun muassa Margaret Atwood (Myrsky), Edward St. Aubyn (Kuningas Lear) ja Howard Jacobson (Venetsian kauppias).

Nesbø sijoitti liki 600-sivuisen Macbeth-romaaninsa 1970-luvun Fifen kreivikuntaan, jossa klaanien sijaan vallasta eli huumekaupan hallinnasta kamppailevat rikollisjengit. Kaupunki näyttäytyy yhtä valottomana kuin nyky-Batmanien Gotham City. Vailla illuusioita on myös sen poliisipäällikkö Macbeth, joka alkaa syynätä jengejä ja nitistää viranomaiskollegojaan ottaaḱseen hämäräbisnekset haltuunsa. Poliisipomon vaimo johtaa pelikasinoa, jolle hän haluaa lisää toimintavapautta. Yhdessä he saavat kimpassa aikaan pahaa jälkeä.

Heiskasen ohjaus ja sovitus, Eero Ahon näyttelemistapa, Jani Uljaksen hyvin pelkistettynä puhutteleva lavastus sekä näyttämötilaa tarpeen mukaan jakava ja laajentava Riku Rämän hieno valosuunnittelu nostivat mieleen tuon lukukokemuksen noin viiden vuoden takaa. Jos Nesbøn romaani pitäisi kuvittaa, Turun yönsinisillä näyttämökuvilla pääsisi aika pitkälle.

Turun Mavbeth myös näyttää Riku Rämän valoissa hyvältä.

SHAKESPEAREN KUNINKAISTA vain Rikhard III taitaa yltää häijyydessään Macbethin tasolle. Ruumita ei tule edes yhtä monta kuin Hamletissa Rikhardista puhumattakaan, mutta Macbethien laskelmoiva tapa raivata kilpailijat ja myös heidän perillisensä kuningastieltään, on säälimättömyydessään aina kovaa katsottavaa.

Ylilkorostettu väkivaltaisuus saattaa kääntyä koomiseksi elokuvissa – sen tiesi jo Chaplin lyhyissä potkunyrkkeilyfarsseissaan ja sen ovat tienneet meidän aikamme kaikenkarvaisten splatter-leffojen ohjaajat – mutta näyttämöllä niin harvoin käy.

Ei käy Turun Macbethissakaan, sillä teatterilavoilla liki ennenkokematonta julmuutta on nyt nähtävänä. Kun Macbeth päättää raivata potentiaalisen vallananastajan MacDuffin tieltään, hän iskee ensin tämän perheeseen. Lady Macduff kuolee näyttämöllä suht koht siististi, mutta poika ei. Lapsinäyttelijästä nukeksi piilotetusti vaihtuvan hahmon paiskaaminen seinään on adjektiivin täydessä merkityksessä hirvittävää nähtävää. Vähintään K-18-kamaa. Hyvänä henkilöohjaajana Heiskanen on varmastikin valmistanut lapsinäyttelijänsä kohtaukseen pieteetillä.

Samaa hän on kaikissa kohtauksissa tehnyt kai myös luottomiehelleen Eero Aholle, joka nähtiin viime vuosikymmenellä hänen ohjauksessaan Helsingin kaupunginteatterin Hamletina. Voisinkin kuvitella, että perheensä kaltoin kohtelemasta, tyttöystävänsä itsemurhan kautta menettäneestä ja hulluksi tekeytyneestä Hamletista olisi katkeruuttaan ja kyynisyyttään voinut ikävimmässä kehityskulussa tulla isona Macbethin kaltainen tyranni – jos olisi elää saanut.

Eero Ahon luoman hahmon väkevyys pohjaa siihen, miten itsestäänselvinä tämä pystyy perustelemaan hirmutyönsä. Lähinnä siis itselleen, vaimolle ei juuri tarvitse. Ahon kuningas on alleviivamatta paha. Hänet tunnistaa ihmiseksi, ei hän mikään tarujen saatana ole. Se on karmeaa. Ja karmean hyvää näyttelemistä.

Riitta Salminen on Lady Macbethinä samaa maata, siis pelottavasti lihaa ja verta. Jälkimmäiseen hän sitten kuvainnollisesti sitten hukkuukin.

Jos nvielä koomisia elementtejä Heiskasen ohjauksesta pitää löytää, niin niitä ovat ennustajanoidat, jotka visioillaan eli näyillään katalysoivat Macbethia verikekkereihin. Asta Sveholmin, Ulla Koivurannan ja Ulla Reinikaisen esittämät noidat ovat pahasuisia, mutta muuten enemmän ilkikurisia kuin läpipahoja. Ne tekevät vain työtä käskettyä.

KOSKA KARI Heiskanen nostaa käsiohjelman ”Ohjaajan sanassaan” esiin Putinin, Kim Jong-unin ja Trumpinkin, minun ei sitä tässä arviossa enää tarvitse tehdä. Shakespearen kuningas- ja valtanäytelmille ei yleensäkään ole vaikea kaivaa samaistumispintaa nykyhetkeen. Tai mihin hetkeen hyvänsä hetkeen, sillä itsevaltiaista ja tyranneja tulee ja menee – he ovat aina ajankohtaisia fiktiossa. Ja todellisuudessa, valitettavasti.