Olen pitänyt toissa vuonna covidiin kuollutta ruotsalaista mestaridramaatikko Lars Norénia Pohjoismaiden ykköshaastajana perhehelvetin kuvaajien maailmanmestarille, Eugene O’Neillille.

Vuonna 1956 Broadwayllä postuumisti kantaesitetty O’ Neillin klassikko Pitkän päivän matka yöhön on tässä sarjassa sellainen järkäle, että sitä ei hevillä syrjään siirretä. Norénillä oli hyviä yrityksiä, muun muassa jo nimellään haastanut näytelmä Elämää pitempi yö (1991).

Tuo olisi voinut sopia ainakin työnimeksi myös O’Neill-klassikon tuoreimmalle haastajalle, Lauri Maijalan uudelle näytelmälle. Sen ulkoinen malli on puettu kuitenkin populaarikulttuurisen lähteensä kaapuun, kun nimeksi on laitettu The Pimpsons. Mutta sisältö lyödään lopulta eteemme ihan paljaana.

Q-teatterin näyttämöllä mittaa toisistaan ja koko elämästä ottava kellankalpea joukko – isä, äiti, poika, tytär ynnä hedän muistoissaan elävä, seitsemän vuotta sitten kuollut kuopustytär – on universaali perheyksikkö. Se voisi olla näytelmän tietystä amerikanisaatioista huolimatta ihan hyvin helsinkiläinen, keravalainen tai vaikka tukholmalainen perhe.

Totuuden välttely, käsittelemättömät kriisit ja padotut tunteet ovat rajat ylittäviä perheharmonian hajoittajia.

Kaikki nuo ja paljon muita kasautuneita ongelnia on langettanut syvän varjon Pimpsoneiden ylle. Erittelemättä tarkemmin, mikä koskee kutakin, heidän llähimenneisyyteensä liittyy elämän kokoisia valheita, addiktioita, syömishäriötä, väkivaltaisuutta, työttömyyttä ja ennen kaikkea surua.

Siinä on vyyhti, jonka perheen noin nelikymppinen tytär Ilsa olisi valmis selvittämään saapuessaan seitsemän vuoden poissaolon jälkeen joulunviettoon lapsuudenkotiinsa Grimfieldiin. Muut perheestä eivät.

Hänen ydinvoimalahommista työttömäksi joskus kauan sitten jäänyt isänsä Homre on sohvaan ja televisioruutuun kiinni sammaloitunut ukko. Veli Brt on on taloudellisesti menestynyt , mutta hermostunut ja oudon varautunut säätäjä, jossa toki pilkahtelee pikkupoikavuosiensa adhd-energisyyttä.

Äiti Magre on hössöttelyineen ja kaikkien palvelijaksi nöyrtymisineen ehkä eniten entisellään. Mutta tekemättä jäänyt perheen yhteinen surutyö huutaa hänen olemuksestaan.

MAIJALAN NÄYTELMÄ alkaa kepeähkönä, ikään kuin alleviivaten koko ajan vahvemmin esiin kuoriutuvaa pääteemaansa eli valheellista uppoutumista hyviin muistoihin. Se hauskuuttaa ensin tunnistettavuuksilla, jotka vievät ajatukset toveiksi animaatiosarjan referenssiperheeseen. Mutta nyt he ovat lihana ja verenä edessämme, 32 vuotta myöhemmin, enemmän uskottavina ja jopa samastuttavina.

Vaikka vihjeitä esityksen perussävystä on saatu jo alkumetreillä, käsikirjoittaja-ohjaaja avaa pandoranboksin juuri ennen väliaikaa, kun palaneen kalkkunan tilalle jouluateriaksi tilataan pizzat. Pizzakuskiksi paljastuu Grimfieldin entisen poliisipäällikön poika Rolph, joka nuoruudessaan tunnettiin hellyyttävänä nynnynä. Nyt hän avautuu Ilsalle täyttymättömästä rakkaudestaan tähän, ja poistuu kohta näyttämöltä to-del-la repäisevästi.

Esityksen jälkimmäinen tunti on sitten niin täyttä luisua murheeseen eli totuuteen, että nekin, jotka ovat alussa nauraneet perheen vastoinkäymiselle, oikaisevat hymyhuulensa viivaksi. Tarinankulkua enempiä spoilaamatta todettakoon vain, että tragediassa äidytään shakesperiaanisiin mittoihin, ja O’Neillin matka yöhön kulkee valoissa tähän näytelmään verrattuna.

Vaikka tiesin Pimpsoneiden tekijää ennakkohaastateltuani hänen lähtökohdistaan, onnistuu Lauri Maijala yllättämään minut täysin. Kun odotin näkeväni jotain komedian, perhesatiirin ja tragedian hybridiä, niin puolitoista noista tyylilajeista loistaa poissaolollaan. Animaatiosarjankin soundtrackilla joskus soinut Janis Ianin haikea At Seventeen on tämän esityksen finaalissa ironisen julma, mutta koskettava veto.

Pimpsoneita näyttelevät Eero Ritala (Homre), Ria Kataja (Magre), Lotta Kaihua (Brt) ja Satu-Tuuli Karhu (Ilsa) toteuttavat Maijalan agendaa huolella. Hauskuuttavat hahmojensa perusominaisuuksilla hetken, ja alkavat sitten hallitusti riisua naamioitaan (tunnustuvat toki keltaista väriä loppuun asti).Tarkkaa työtä alusta loppuun.

ENSI-ILLAN JÄLKEISESTÄ välittömästä hämmennyksestä toivuttuani minulle alkoi aika pian kirkastua, että juuri näin tämä juttu on pitänytkin tehdä.

Juuri näin se tulee riisutuksi globaalisti suositun tv-sarjan painolasteista. Juuri näin se on Lauri Maijalan näköinen näytelmä, ei pastissi tai parodia jostain olemassaolevasta populaariviihdetuotannosta. Ja juuri näin The Pimpsons puhdistuu toksisesta nostalgiasta, jota määritelmää tekijä on käyttänyt esityksen perheen elolle. Tuloksena on, ei ehkä helposti nieltävää, mutta ainakin puhdasta teatteria.