Nyt ovat vihdoin avautuneet paraatiovet, kun Nousiaisen tuorein romaani on saanut toteutuksensa päänäyttämöllä.

Tarinansa, dramaturgiansa ja näyttelijämääränsä puolesta Pintaremontti mahtuisi pienempiinkiin raameihin kuten uudelle (ja toivottavasti ei vain remonttiajan tilapäiselle) Vallilan näyttämölle. Kirjailijan suosio ja Kansallisteatterin tahto nostaa suurelle näyttämölle esitettäväksi tuoreita kotimaisia tekstejä riittävät kuitenkin perusteiksi tehdä tämän kepeästi rullaava perhe- ja parisuhdekomedia suurin puittein.

Lavastaja Katri Rentto on myös omalta osaltaan kiittänyt näyttämövalinnasta, ja rakentanut näyttämökuvan pääelementiksi ei vähempää kuin kerrostalon. Sen huoneistot erilaisine asukkaineen, heidän yksilötarinoineen ja parisuhdepeleineen, aukeavat katsomoon kuin joulukalenterin luukut. Yllätyksiä ja herkkuja on joka kerroksessa.

Pintaremontti on näet siitä vinkeä ja poikkeuksellinen komedia, että sen keskushenkilöissä on poikkeuksellisen paljon tarttumapintaa. Ei pinnallista hahmopelleilyä, ei varmoja nauruja kerääviä karikatyyrejä, vaan todelta maistuvia ihmistyyppejä oikeilta tuntuvine murheineen ja iloineen.

Keski-ikäsiä kunnon miehiä

Minua näin vankasti keski-ikäisenä miehenä lämmitti Nousiaisen tekstissä se, minkälaista kuvaa hän luo keski-ikäistyvistä miehistä. Kotimaisessa nykykirjallisuudessa, -draamassa tai -elokuvassa tämän miesryhmän edustajat näyttäytyvät usein joko kävelevänä kriisipesäkkeenä, puhtaasti kusipäinä tai komediallisemmissa yhteyksissä tolloina tohvelisankareina, jotka sotkeutuvat jo omiin kengännauhoihinsakin vaikka bussissa istuvat reteesti reidet levällään.

Manspreading, mansplaining, manterrupting ja ihan silkalla suomella vaikkapa miesflunssa ovatkin nykypäivän ironisia – useimmiten naisten käyttämiä – termejä, joilla näiden jamppojen eloa ja touhuja yleistäen luonnehdintaan.

Pintaremontin keskustriossa, Juha Variksen esittämässä Samissa, Pyry Nikkilän Markuksessa ja Nousiais-tulkkina aiemminkin kunnostautuneen Heikki Pitkäsen esittämässä Pesosessa (mainion osuvaa, että tämä juureva mieshahmo tulee tutuksi vain sukunimellään!) voi olla hippusia noista kaikista edellä luetelluista negatiivisista ominaisuuksista. Hallitsevana luonteenpiirteenä niitä ei ole yhdelläkään. Enemmän heissä on lämpöä ja pyrkimystä elää sellaista elämää, että heidän lähelläänkin olisi hyvä olla. Kaikilla on myös tarve kokea sitä läheisyyttä niin vastakkaisen sukupuolen kuin omien lasten kanssa.

Toistaiseksi se on onnistunut vain Markukselta, jolle sitä lasten läheisyyttä on siunaantunut vähän liiankin kanssa. Kolmen muksun yksinhuoltajana hän on uupua taakkansa alle.

Tarinan alussa isänsä menettävällä Samilla on sitoutumisvaikeuksia ja niinpä hänen naissuhteensa ovat enempi pinnallisia. Vauvakuume on kuitenkin kova ja hoivavietti vie.

Pesonen taas ei oikein tiedä, miten naisten kanssa olisi. Kykyä perheenisältä vaadittavaan vastuunkantoon kyllä löytyisi, sen osoittaa muun muassa se, miten hän jaksaa pitää huolta hankalasta isästään, joka on vakavasti sairas.

Ihania naisia kerroksissa

Lämpöä säteilevät myös esityksen naiset, kukin omalla tavallaan.

Annika Poijärven (toiskertalaisia Nousias-komedioissa hänkin) esittämä Samin sisko Henna on miehensä Esan (näytelmän nuivin ihminen, jota esittää Ilja Peltonen) kanssa yrittänyt pitkään mutta tuloksetta saada lasta. Tätä prosessia kuvaa herkullisen kiteytetysti Nousiaisen ja dramaturgi Minna Leinon uudelleensanoitus Ultra Bra -ikivihreästä Minä suojelen sinua kaikelta, jonka Henna kerrostaloparvekkeelta kipakasti vetäisee. Henna on tahtonainen, joka ilmiselvästi vie aina maaliin sen, minkä on luvannut, itselleen tai muille. Vätysmies on sellaiselle huono kumppani. Henna ei kuitenkaan ole lujuudessaan itsekäs tai luotaantyöntävä.

Kerrostalo kuin joulukalenteri – ylläreitä täynnä.

Samin ja Hennan äiti Seija (Tiina Weckström) alkaa näytelmän alussa leskeksi jäätyään ja surutyöt alta pois hoidettuaan elää toista elämäänsä. Salassa lapsiltaan toki, nämä kun ovat vähän vanhanaikaisia suhtautumisessaan siihen, mikä on sopivaa seitsenkymppiselle leskirouvalle..

Komedian ironisin ja samalla riemastuttavin hahmo on Katja Küttnerin vahvasti karrikoiden esittämä hyvinvointibloggari Sini, joka “kaupallisessa yhteistyössä” jakelee kerrostaloluukussaan iiiihania vinkkejä arjen sulostuttamiseksi. Unelmahöttöilyllä on kuitenkin kääntöpuolensa, kuten saadaan nähdä.

Vähän päälleliimattuna, joskin hauskana sivujuonteena tässä “ihmisiä elämän näyttämöllä” -asetelmassa näyttäytyy Samin touhuilu paikallisen prätkäjengin “kodinhoitajana”. Hieman pakkopullalta tuntuvat myös kohtaukset hedelmöitysklinikalla ja spermanluovutuksessa, niistä kun saadaan komedioissa irti melkein aina vain pinnistettyä huumoria. Nyt ei onneksi jumituta sentään mehustelemaan itse käskytetyn käteenvedon prolematiikalla.

Sen sijaan koko esityksen kuin prologina avaava hautajaiskohtaus on Nousiaista omimmillaan. Tällaisiin tilaisuuksiin liittyvää muodollista tyhjänhöpötystä kirjailija on ironisoinut monet kerrat muun muassa komediapanelistina.

Aitoja asioita

Irene Aho on ohjannut Pintaremontista sutjakkaasti etenevän, tosin ehkä hitusen ylipitkän komedian, joka ilahduttavasti käsittelee aitoja asioita. Tässä tyylilajissa kun ei usein nähdä yhtä aikaa näyttämöllä näin paljon henkilöhahmoja, joita voi pitää tosina.

Kiitos siitä kuuluu myös hyvää työtä tekevälle näyttelijäensemblelle, joka Ahon ohjauksessa pysyy sopivasti ruodussa. Vaikka paikkoja olisi, kukaan ei lähde sooloilemaan lisänauruja irrotellakseen. Vain Küttnerin hörhelöhahmolle pieni revittelevä ylilyöminen on sallittu.

Kun kirjallisuudessa puhutaan asiaproosasta, voisi draaman lajityyppinä puhua myös asiakomediasta. Siihen fakkiin saattaisi myös tämä Miika Nousiaisen teoksen dramatisointi solahtaa.

Syviä jälkiä Pintaremontti ei jätä, mutta täyttää mainiosti päätehtävänsä: se viihdyttää koko kaksi ja puolituntisen kestonsa.