Kaikkia kolmea esitetään suomalaisteattereissakin yhä, mutta viime vuosikymmeninä kahden kohdalla trendi on ollut laskeva. Beckettiltä nähdään enimmäkseen yhtä näytelmää, tiedätte kyllä mitä, Pinteriltä on esitetty tällä vuosituhannella muutamaa eri näytelmää. Fon kirjo ja myös esitysmäärä on noita huomattavasti runsaampi.

Voi olla, että Pinter ei välttämättä ole teattereiden ohjelmistosuunnittelijoiden silmissä mikään yleisöimuri, ei edes Nobel 2005 -mainosvinjetillä. Joka tapauksessa on aina tervetullutta, kun katsojille heitetään Pinterin kaikesta turhasta puhdistettujen näytelmien tapaista haastetta. Kansallisteatterin huoneteatterimainen Omapohja-näyttämö, näyttelijän fokuksessa pitävä Vesa Vierikko ohjaajana, ja Pinterin muodoltaan ja mitaltaan ehkä tiukin näytelmä Ruokahissi on oiva yhdistelmä tarttua siihen haasteseen.

ASKELMERKIT OVAT kirjaimellisesti kohdallaan jo heti esityksen pitkässä puheäänettömässä alkukohtauksessa, kun Longin esittämä Gus nousee kellarimurjun vuoteelta, ottaa pari askelta ja toteaa jonkun hiertävän kengässä; seisaaltaan kenkä veks ja vieras esine pois poposta. Taas pari askelta, ja toinen kenkä – sama juttu. Kaverinsa Ben tarkkailee omalta pediltään tätä “tapahtumasarjaa” ääriniukoin elein ja liikkein. Ihanaa gestiikan minimalistmia, jonka vakuuttavuudelle on kiusaus nauraa ääneen, jollei se rikkoisi suotta Omapohjan tiheää tunnelmaa.

Gus ja Ben. Pinter ei tuhlannut kirjaimia edes roolihenkilöiden nimiin. Pölkky ja välkky, ehkä, vaikka luonteen tai äo:n erot näiden kahden miehen välillä eivät Ruokahissi-näytelmässä ole merkitseviä. Tärkempää, mitä heistä kuoriutuu esiin kerros kerrokselta. Kun tuolinsarjalle ripustetun pikkutakin alta paljastuu – molemmilta -revolveri kainalokotelossa, valkenee, että palkkatappajien seurassa tässä ollaan. Kun pikkutakit puetaan ylle, tiedetään, että kohta on toiminnan hetki.

Tappajatoverusten verkkaisen venttailun, joka muistuttaa mukavasti Beckettin Godot’n odottelua, häiriötekijäksi ilmaantuu kuitenkin yläkerrasta huoneeseen laskeutuva ruokahissi. Ollaan siis entisessä ravintolakiinteistössä. Ollaan myös näytelmän englanninkielisen nimen – The Dump Waiter – sanaleikin ytimessä: hissi eli “mykkä tarjoilija” kohtaa “tyhmät odottajat”. Miten niin arkinen laite kuin ruokahissi voikaan luoda niin suurta latausta. Sen kolisevia nousuja ja laskuja, joita äänisuunnittelija Jani Peltola ja valosuunnittelija Matti Tiilama korostavat, katsoja seuraa paikoilleen nauliintuneena. Tällaista on pinteriläinen nerous.

VESA VIERIKKO on pitänyt hyvää huolta siitä, että näyttelijät näyttämöllä tai av-puolen tehostemaakarit eivät ole missään vaiheessa päästäneet mopoa käsistä. Niinpä Ruokahissi-esitys kulkee raiteilla vakaasti kuin juna, näennäisen yllätyksettömänä, kunnes…

Tämäkin esitys joutui viime vuona koronahyllylle, ja ensi-ilta siirtyi liki vuodella. Luulen, että pinteriläisen draaman tapauksessa pieni odottelu ei ole ollenkaan pahasta. Kinnusen ja Longin asian ytimeen pääsy on ehkä vain suoristunut, kun jo kauan sitten valmiiksi harjoiteltu esitys on nyt loppukesästä lämmitetty ensi-iltakuntoon.

Niin hyvä kuin omapohjan Ruokahissi onkin, se jää jälkeen mieliinpainuvimmasta Pinter-koemuksestani. Siinä on dramaattista ajankohtaiskytkyäkin. Vesa Vierikon ohjaus sai nyt ensi-iltansa kolme päivää Vesa-Matti Loirin kuoleman jälkeen. Vuonna 1993 Ryhmäteatterissa nähtiin Arto af Hällströmin ohjaama Pinter-näytelmä, kaksi vuotta Ruokahissin jälkeen valmistunut Talonmies. Senkin originaalinimi The Caretaker jätti tulkinnanvaraa akselilla talonmies-hoitaja/huoltaja. Tuossa mahtavassa näyttämötaideteoksessa rähjäisen lontoolaisen murjun veljeskaksikkoa esittivät Pertti Sveholm ja Vesa Vierikko. Se “talonmies” oli Loiri.