Näytelmän tapahtumissa eletään 1930-lukua Euroopassa. Jännitteitä on ilmassa. Levottomuutta herättävät Hitlerin ja Stalinin sapelien kalistelu. Englanti, josta on tullut siirtomaidensa myötä suurvalta – Brittiläinen imperiumi – odottaa tulevaa omien kriisiensä keskellä. Kuningashuoneessa on jännitteitä, siellä nitisee ja natisee, kun kuningas Yrjö V kuolee, ja perinteen mukaan valta olisi siirtymässä vanhimmalle pojalle. Kruununperijä Edward VIII on kuitenkin ikään kuin prototyyppi vastuuttomasti huikentelevaisesta miehestä. Hän haluaa naida kaksi kertaa naimisissa olleen amerikkalaisen naisen Wallis Simpsonin, jolla taas on läheiset kontaktit natsi-Saksaan.

Tämä ei käy hoville. ja Edward päättää luopua kruunusta, joka siirtyy hänen nuoremmalle veljelleen Albertille, “Bertielle”, joka vastentahtoisesti ottaa vastuun. Kuninkaalliseksi nimeksi tulee Yrjö VI.

Uusi kuningas on lapsuudestaan lähtien kärsinyt pahasta änkytyksestä. Radio on juuri keksitty ja ihmiset kuuntelevat sitä ympäri maailmaan. He haluavat kuulla suorina lähetyksinä, mitä maailmassa tapahtuu. Uuden kuninkaan on pidettävä puhe, ja sen pitää olla selkeä ja ymmärrettävä.

KUNINKAAN PUHE sai elokuvana vuonna 2011 neljä Oscaria, ja sen Lontoossa vuonna 2012 kantaesitettyä näyttämöversiota on Suomessa nähty muun muassa Helsingin kaupunginteatterissa, TTT:ssä ja Åbo Svenska Teaterissa.

Lahteen esityksen on ohjannut Tommi Kainulainen. Hän ja lavastuksesta vastaava Milja Aho ovat käyttäneet vaikuttavasti hyödyksi kaupunginteatterin suuren näyttämön avaruutta. Näyttämökuvan taka-alalla on kuningashuone ja etuosassa vaatimaton Loguen huusholli, jossa hieman boheemi epäjärjestys kuuluu asiaan.

Mikä hienointa, kaikki turhanpäiväinen kikkailu on esityksen kuljetuksessa jätetty pois: Kainulaisen ohjaus etenee vauhdilla, omalla painollaan.

LAHDESSA ESITYS on ennen kaikkea kahden erinomaisen näyttelijän, Teemu Palosaaren (Bertie) ja Tapani Kalliomäen (Logue) upeaa yhteispeliä, jossa kaikki palaset loksahtavat kohdalleeen.

Palosaari tekee hieman sulkeutuneesta ja herkästä Bertiestä aidonoloisen ja uskottavan henkilöhahmon. Näyttämön Bertie on teeskentelemätön kuninkaallinen, joka myöntää änkytysongelmansa, ja sen, että hänen on saatava vaivaansa apua.

Palosaari ei sorru puhevian liioitteluun vaan tekee sen hienovaraisesti. Bertie onkin yksi parhaista roolisuorituksista, joita olen Palosaarelta nähnyt. Hänen esittämänsä kuningas on myös selviytyjä, joka antaa suuren arvon auttajalleen. Huolimatta siitä, että Bertie ja Logue ovat täysin eri yhteiskuntaluokista, heistä tulee vuosien myötä hyvät ystävät.

Tapani Kalliomäki on puheterapeutti Lionel Loguena rakastettava ja sydämellinen hahmo, josta löytyy tarpeen tullen myös velmu puoli. Näyttelijän urasta haaveileva puheterapeutti ei kuninkaallisten edessä kumartele, hän ottaa ihmiset ihmisinä eriarvoistamatta ketään. Sinnikäs Logue ei anna periksi puheenohjauksessaan ja saa kuninkaan pikku hiljaa uskomaan, että tämän änkytys on voitettavissa. Näyttämöllä ihan parasta onkin kuninkaan ja puheterapeutin välinen dialogi. Heidän sanaharkkansa naurattavat ja koskettavat.

Bertien vaimona kuningatar Elisabethina nähtävä Laura Huhtamaa onnistuu roolissaan hänkin. Luottavainen Elisabeth tukee ja kannustaa miestään, ja osaa suhtautua myös tavallisiin kansanihmisiin luontevasti kuten ollessaan tekemisissä Lionelin vaimon Myrtlen (Krista Putkonen-Örn) kanssa.

Näytelmässä vilahtelee useita aikansa brittiläisiä mahtimiehiä kuten Canterburyn arkkipiispa ja Winston Churchill. Jori Halttusen tulkitsemassa arkkipiispasta löytyy sitä siveellisen maailman etsijää, joka käytti valtaansa silmin nähden nauttien, ja oli brittihovin ankara moraalinvartija. Mikko Jurkka puolestaan istuu mainiosti sikareita tupruttavan valtionvarainministeri Churchillin rooliin.