Alussa oli kysymys. Mietin, kummin päin nimet oheisessa faktalaatikossa pitäisi olla – Cervantes-Kukkonen vai Kukkonen-Cervantes? Sen verran isolla kauhalla on Ryhmätetterin päällikkö Juha Kukkonen pistänyt omiaan Don Quijote -sovitukseensa, ettei heti tiedä, kumpi on tämän esityksen pääkäsikirjoittaja.

Loppua päin näyttämösovitus maailmanhistorian ensimmäiseksi romaanikirjailijaksi kohotetun Miguel de Cervantesin klassikkoteoksesta saa muotonsa ja henkensä yhä enemmän alkuteoksesta, joten olkoon espanjalaismestari krediiteissä ykkösenä.

Ensin näyttelijät esittäytyvät omina itsenään, omilla nimillään, ja kertovat mitä esittävät. Sitten he ovat roolihenkilöitä siinä tosimaailmassa, jossa tarinan päähenkilö on täysipäisenä maalaishidalgo Alfonso Quijanona tavannut elää. Kolmanneksi he muuttuvat niiksi fantasiahenkilöiksi, joita ritari don Quijoteksi itsensä houriman sankarimme harhakuvissa pyörii.

Eikä näitä tasoja sen ihmeemmin limitellä. Ne lyödään sekoittimeen ja viskataan katsojien makusteltavaksi.

Makuja vaan ei tahdo alkuun erotaa. Umami? Jatkossa alkaa onneksi erottua niin makeaa kuin kirpeää.

ON IHAN ymmärrettävää, että alkuteosta on ollut syytä sorkkia, ei yli tuhatsivuista, varsin sirpaleista romaania mitenkään saa sellaisenaan näyttämölle pantua. Pitää lyhentää, keventää, muokata, rakentaa… okei, vaikka sitten transformoida. Ei teatterissa aina pidäkään mennä sieltä, missä aita on matalin, mutta hiukka hämmentävä Quijoten alkuselvittely kyllä on.

Alun rauhattomuus helpottaa, kun parivaljakko don Quijote (Robin Svartström) ja aseenkantajansa Sancho Panza (Santtu Karvonen) löytävät toisensa. Heidän kimppansa on kuitenkin se ydinmehu, joka tästä teoksesta on aina puristettava. Kun heidän toveruutensa, keskinäinen luottamuksensa, ”yhdessä olemme vahvempia” -prinsiippinsä alkavat hallita tapahtumakulkuja, alkaa myös seikkailu Hyvän omantunnon linnakkeessa vetää!

Ja millaisia hahmoja Quijoten ritarihoureet meidän kaikkien eteen heittävätkään: skaala menee Darth Vaderia muistuttavasta pääpahis Raivo Rolandista lohikäärmeeseen ja ihanaisesta Valeria-neidosta XXXXXL-kokoiseen taikuri Merliniin. Toki mukana ovat myös ne tutuimmat jättiläiset, tuulimyllyt, jotka oletettavasti pääsevät linnakkeessa parhaiten oikeuksiinsa Ville Toikan valoissa myöhemmin elokuun pimeinä iltoina.

Kaksikon syvenevä ystävyys syvenee johtaa loppuhuipennuksessa katsojat jo liikutuksen reunalle, kun on lopullisen eron aika. Sitten tulee taas vähän vieraannutusta ja La Manchasta tullaan Helsinkiin Robinin, Santun, Pihlan, Miilan, Petjan ja Jessen tykö, mutta se ei enää häiritse. Itse asiassa pikemminkin huvittaa isosti muun muassa siinä kohtaa, kun tässä produktiossa teatterikorkeakoulun näyttelijäopintojensa lopputyön tekevä Jesse Gyllenbögel parahtaa, että ”vittu mä en valmistu ikinä!!”, kun joutuu tulemaan kesken kaiken roolihahmostaan taas todelliseksi Jesseksi.

ROBIN SVARTSTRÖM ja Santtu Karvonen ovat kuin luodut Quijoteksi ja Sanchoksi, sekä fyysisesti että henkisesti. He ovat tehneet noin 15 vuoden yhteisen Ryhmis-historiansa aikana jo niin paljon juttuja kimpassa, että kemiat ovat kohdallaan. Näiden roolihahmojen ystävyydessä on jotain samaa syvyyttä kuin koronakesän 2020 pop up -produktiossa Elling, ehkä todellisuudentajun horjumisen mielessäkin. Tai voi referenssiksi hakea myös Jumalan sana -näytelmän (2021), jossa Karvonen oli harhaileva pankkimies Hopeaniemi ja Svartström sanchopanzamainen viisas apuri, autonkuljettaja Armas. Juha Kukkosen ohjauksia muuten molemmat.

Välillä esitys flirttailee tyylipuhtaasti commedia deii’arten hahmogallerian suuntaan. Kuvassa harlekiinihommissa Petja Lähde.

Neljä muuta näyttelijää saavat olla nyt solistikaksikon taustabändi, ja hyvin se komppi kulkee. Kukin saa myös omat pienemmät soolonsa, erityisinä jäivät muistiin Pihla Penttisen soidintanssi Karvosen kanssa, Miila Virtasen räppitapailu ja Petja Lähteen huojunta Merlinin päähahmona, siis päänä. Ja tietysti se Jesse Gyllenbögelin loppuparahdus. Toivottavasti tämä lopputyö tuotti toivotun tuloksen.

Don Quijote ei nouse Ryhmäteatterin Suomenlinna-esitysten liki 50-vuotisessa historiassa legendaarisimpien vetojen kastiin, mutta on alkuhaahuilujen jälkeen fokuksen löydettyään viihdyttävää klassikon uustulkintaa ja vähän perustarjonnasta poikkeavaa kesäteatteria. Vaikka on niitä lajityypin peruselementtejä tässäkin läsnä ristiinpukeutumisesta ja hassuista peruukeista paljaaseen pyllyyn asti.