Ryhmäteatterin syksyn pääteos on Anna Krogeruksen kirjoittama Lemminkäisen äiti. Näytelmä kertoo Lemminkäisen perheestä, jonka keskushenkilönä on äidinkielen opettaja Elina (Minna Suuronen).

TARINASSA KATSOJA tipautetaan suoraan keskelle omanlaistaan Tuonelan virtaa: äidinkielenopettaja Elinan hektistä, nelinapaista arkea, joka vetää tätä eri suuntiin. Omassa kodissa pinnan alle painaa viilentynyt liitto aviomies Akun (Santtu Karvonen) kanssa, toisaalla oma syrjäytynyt poika Nico (Aapo Salonen) pakenee pelimaailmaan, kun taas Elinan vanheneva äiti Maire (Marja-Leena Kouki) kärsii yksinäisyydestä ja muistisairauden oireista. Kaiken päälle on vielä kuluttava työ opettajana. Mitä syvemmälle Elina ajautuu, sitä kireämmälle hänen pinnansa kiristyy.

Eero-Tapio Vuori on ohjannut dialogille painottuvan ja suuria teemoja sisältävän näytelmän. On arjen lävistävä ja kaikkialle lonkeroitaan työntävä teknologia, kaoottinen koulumaailma ja nuorten pahoinvointi, epävarma tulevaisuus ja ilmastoahdistus sekä nurkan takana meitä kaikkia lopulta odottava uupumus. Ei ihme, että Nico päättääkin sanoutua irti ja kadota.

Karismaattinen Minna Suuronen tekee Elinan roolin varmoin ottein. Elina pyörii virran mukana päivästä toiseen, vaikka sisällä kiehuu. Elinan hermoja koetteleva kilpajuoksu kiteytyy jäntevään kävelyyn lavan keskellä olevassa ympyrässä, jonka ulkolaidoilla vartoo staattisempina isä, poika ja isoäiti. Perheenjäseninä nähtävät Santtu Karvonen, Aapo Salonen ja Marja-Leena Kouki tekevät niin ikään uskottavat suoritukset. Varsinkin Koukin magiaa manaava karjalaismummo onnistuu jättämään väkevän muistijäljen.

Janne Siltavuoren lavastus viittaa osaltaan Gallen-Kallelan teoksen maailmaan raamittaen Elinan perheenjäseniä kultaisiin tauluihin, jotka sulkeutuvat ja avautuvat kuin suuren kirjan kannet.

MILTEI KOLMETUNTISEKSI venyvä esitys jakautuu kahteen tietoisen eritunnelmalliseen puoliaikaan. Ensimmäinen puoliaika on surkuhupaiselle nykyajalle estottomasti ivaileva. Hyvänä esimerkkinä on Elinan ja Akun yhteiset, epätoivon täyteiset etäterapiatunnit, jotka saivat ensi-iltayleisöltä runsaat naurut. Ryhmäteatterin johtaja Juha Kukkonen tekee videon kautta briljantin roolin poissaolevana pariterapeuttina. Toiselle puoliajalle tultaessa meno rauhoittuu ja paikoin jopa pysähtyy, kun Elina haravoi syksyistä metsää poikansa perässä.

Lemminkäisen äiti liikkuu yksityisestä perhedynamiikan kuvauksesta yleiseen, koko maailmaa koskettaviin aihepiireihin. Osin näiden käsittely jää kuitenkin tapahtumien kuvittamiseksi, kun lavalla on yhtä aikaa niin paljon. Vuori on ohjannut moniin kohtauksiin myös huutoa, mikä tyhjentää kohtauksia tehokkaasti muista sävyistä.

Yksi irralliseksi jäävä esityksen haara on Ukrainan sota, joka tuodaan näyttämölle sotaa paenneen Elinan oppilaan Anastasian (Nana Saijets) hahmossa. Karjalan ja Itä-Ukrainan rinnastus on sinänsä kiinnostava mutta jää ainakin allekirjoittaneelle aihioksi.

Aihepiireistä täyden näyttämön voi toki halutessaan nähdä myös kuvana ajastamme. Parhaimmillaan kiihtyvätahtisen ja moniongelmallisen todellisuutemme todella tunnistaa näyttämöltä. Niin, miten tästä koneesta sitten pääsisi ulos? Esitys hakee tähän lopulta myös vastausta. Se näyttää jokaisen hahmon kohdalla hieman erilaiselta.