Nyt ryhmisläiset paahtavat koko perheen seikkailunsa kanssapari viikkoa ja sitten on luvassa heinäkuun pidempi kolmen viikon breikki, kunnes liki koko elokuuksi palataan sorvin ääreen – Gepetton tapauksessa tuo kulunut fraasi on kerrankin kohdallaan.

Tämän Pinokkio-version kokoperheellisyyden rajaukset aistii heti astuessaan Hyvän Omantunnon linnakkeen näyttämön sivuitse katsomoon. Lavastus on pääasiassa kylmää hohkaavia rautaverkkoaitoja, piikkilankaa, Danger-kylttejä… ei ihan sitä totunnaisinta kesäteatterin näyttämökuvaa.

Teatteri onkin asettanut esityksensä suositusikärajaksi +9, joka on varmaan varsin kohdallaan. Sen verran pelottavia kohtauksia parituntiseen mahtuu, vaikka se ei dystooppisissa vireissään olekaan ihan niin synkkä ja lohduton kuin ennakkomarkkinoinnin pohjalta voisi kuvitella.

RYHMIKSEN SUOMENLINNAN ohjauksista 2010-20-luvuilla valtaosin vastanneen Juha Kukkosen sovitus Carlo Collodin tutusta tarnasta, jossa puuseppä Gepetton veistämä puunukke herää eloon, ja tahtoo eläväksi vielä enemmän eli oikeaksi ihmispojaksi, on viritetty siis vähän aikuismaisempaan suuntaan. Tämän esityksen myötä Ryhmäteatterin veturivastuut 15 vuoden jälkeen jättävä ja koulutustaan vastaaviin tivolihommiin eli näyttelijäksi taas palaava Kukkonen on ottanut ohjaukseensa mukaan myös Collodin originaalitarinan karmeimpia kohtauksia, mutta ei niitä ihan äärikolkkoina katsojille heitetä. Esimerkiksi episodi, jossa Pinokkiota työkseen vedättävät Kettu ja Kissa (sopivasti koomistetuissa pahisrooleissa mainiot Alex Anton ja Severi Saarinen) yrittävät peräti hirttää nukkepojan, on ennemmin teknisesti kekseliäs ja vauhdikas kuin silkkaa horroria. Niinpä yleisön satunnaisille alle ysivuotiaillekaan ei näyttänyt katsomassani esityksessä tulevan isompaa pelkoa puseroon.

Myös tainan loppupuolen klassikkokohtaus, jossa Gepetto ja Pinokkio joutuvat merihirviön nielaisemiksi (joissain versioinneissa nielaisija muuten on Raamatun Joona-kertomuksen hengessä valas), on toteutettu nokkelasti ja ulkonäyttämön rajallisilla teknisillä fasiliteeteila hyvinkin kunnianhimoisesti. Sekin tarjoaa siis enemmän näyttävyyttä kuin pelotusta, ja hyvä niin, sillä sadun äärellähän nyt ollaan.

Vähän varttuneemmille katsojille Kukkonen on aikamme hengessä pyrkinyt luomaan tuunelmaa kahtiajakautuneesta maailmasta, jossa rikkaat elävät omassa eristetyssä Onnelassaan, ja köyhempi kansa yrittää siinä sivussa pärjätä parhaan kykynsä mukaan. Eli kuten Juice Leskinen asetelman muinoin laulussaan sanoksi puki: ”Rikkaat elää hyvyydellä, rikkaat elää pahalla / köyhät ne vain räpeltää rahalla.” (Leskinen: Keskitysleirin ruokavalio, 1975)

Suomenlinnan näyttämöllä paljon lavastaneen Janne Siltavuoren luoma näyttämökuva on jos ei nyt sentään keskitysleirimäinen, mutta ghettomainen vähintään. Se enimmäkseen saakin siis vastata esityksen yhteiskunnallisista dystopiafiiliksistä, siilä tekstin tasolla nämä painotukset jäävät muutamien alleviivaavíen repliikkien varaan.

TÄMÄ PINOKKIO-SEIKKAILU on armollisesti enemmän kasvutarina kuin manifestoiva poliittinen allegoria, mistä kiitos, koska tällaisena se istuu Hyvän Omantunnon linnakkeeseen luontevammin. Toki sitä yhteiskunnallista viestiä voi lukea vaikka Pinokkion vilpittömässä halussa oppia uutta ja saada kouluopetusta – näinä sivistyksen ja faktatiedon arvostuksen rospuuttoaikoina moisia päämääriä on syytä kunnioittaa.

Kasvutarina Ryhmiksen esitys on ihan fyysisestikin. Pinokkiota näyttelevän Mikko Kauppilan eteemme loihtima metamorfoosi puisesta marionettinukesta ihan oikeaksi pojaksi on yhtä gestiikan juhlaa. Kömpelyyden ja kropanhallinnan puutteiden näytteleminen kääntyy monesti silkaksi slapstickiksi, mutta Kauppilan Pinokkion huojunta ja heilunta on kokonaisvaltaista liikekieltä, josta näkee, että päämääränä on stabiilisuus. Ja sitä Pinokkio loppukuvissa todella on!

En tiedä, oliko Carlo Collodilla nukkeseikkailua ja sen puuseppähahmoa kirjoittaessaan visio noin 140-vuotta myöhemmin elävästä suomalaisnäyttelijästä, mutta minä tiesin oitis. kun Ryhmis kesänäytelmänsä viime syystalvena julkisti, kuka näyttelisi Gepetton. Robin Svartströmiä sopivampaa ja pätevämpää ei siihen rooliin löydy mistään. Hän tekee täsmätyönä hahmosta lempeän, vähän hössöttävän mutta huolehtivaisen ukkelin, jollainen Gepetton kuuluu aina olla, vaikka satua miten versioitaisiin.

Pinokkion omatunto Samu Sirkka lienee Disney-animaation pohjalta tarinan toiseksi tunnetuin hahmo. Ryhmiksessä sirittäjä on vaihtanut sukupuolta, ja on nyt Satu Sirkka, jota esittää elastisesti Talvikki Eerola. Kasvuilmiötä nähdään tässäkin hahmossa, sillä välillä sirkka näyttäytyy lavalla miniatyyrisenä nukkehahmona, mutta jo kohta se pompahtaa lattialuukusta täydessä ihmismitassa luotsamaan Pinokkiota oikeille poluille.

Vielä yhden muodonmmuutoksen esityksessä voi bongata. Miila Virtanen ja Minna Suuronen, joiden päähahmoina isommassa roolikirjossaan on sinitukkainen haltiahahmo, varttuu näyttämöllä vaikka silmänräpäyksessä tyttösestä aikuiseksi naiseksi.

SUOMENLINNAN PINOKKIO ottaa eri-ikäiset katsojaryhmät haltuunsa ehkä eri asioilla, mutta oivaltava näyttämötoteutus vetoaa ihan kaikkiin. Pinokkion herääminen eloon, seikkailut niin koulumaailman kuin nukketeatterin maailmoissa sekä merihirviö kuin monet muutkin sivuhahmot on toteutettu kekseliäästi.

Naamioitsija Tiina Winterinlle ja tarpeiston suunnittelija Minna Kaipaiselle taitaa kimpassa uulua pääkiitos tarinan yhdestä katseenvangitsijasta, siitä Pinokkion kuuluisasta nenästä. Se kasvaa näyttämöllä hämmästyttävän luontevasti nukkepojan päästellessä palturia.