Orient Express, Agatha Christien sen matkustavaisiksi luoma henkilögalleria ja ennen kaikkea ja yksitysetsivä Hercule Poirot ovat kuitenkin hyvin kaukana rillumarein junttimaisuudesta. Eleganssia ja arroganssia, ökyrikkautta ja aatelisia, niillä on Christien juna lastattu myös teatteriesityksessä.

Ja yhä vaan meitä naurattaa.

Hauskuutusta, ei hiustennostatusta

Hyvä niin. Tämä nimenomainen Christien rikosromaani on yksi hänen luetuimmistaan (rinnalle pääsee ehkä vain Eikä yksikään pelastunut eli entiseltä nimeltään Kymmenen pientä n-poikaa, mitä diskreettisyyssyistä ei enää käytetä) ja  versioiduimmistaan, joten liki kaikki tuntevat sen juonenkulun ja loppuratkaisun. Trilleriaineksillä on siis aika turha pelata näyttämöllä,  koukku on pitänyt etsiä muualta. Kun ei voi jännityttää, on syytä huvittaa.

Itsekin näyttelijätaustainen Ryhmis-luotsi Juha Kukkonen luottaa ohjauksessaan näyttelijävoimiin. Roolitus on ollut tarkkaa, ja tyylittely lavalla osuvan yliampuvaa.

Kruununa on  itse murhamysteeriä ratkova Hercule Poirot, johon kirjassa ja sen lukuisissa filmatisoinneissa ladatut maneerit Kristo Salminen on noukkinut visusti vasuunsa, ja jalostanut aineksista omannäköisensä hahmon. Suomenlinnan Poirot on siis kuin olla pitää: älykäs ja ärsyttävä, snobi ja itseriittoinen. Ja rakastettava. Ranskaan päin murtava aksentti – niillä tässä esityksessä  ylipäätäänkin pelaillaan  paljon – on loppua kohti vähän rasittavaksi käyvä. Eh bien – olisivatko repliikkeihin asetellut ranskankieliset idiomit sittenkin riittäneet tekemään hahmosta riittävän belgialaisen?

Hercule Kristo Salminen) herkistyy ja lämpenee naiskauneuden edessä. Kreivitär Ardennyin roolissa nähdään Johanna Kokko. Keskellä junayhtiön pomoa esittävä Toni Wahlström.

Poikkevaa tässä Idän pikajunan Poirot’ssa on hänen tunteikkuuteensa ja vietikkyytensä. Poirot on Christien kirjoissa korostetun kohtelias ja hienotunteinen naissukupuolta kohtaan, eikä flirttailu juuri kuulu hahmon repertuaariin. Nyt kuuluu. Poirot-Salmisen olemuksessa on hetkin jopa kiihkoa, kun hän iskee silmänsä upeaan matkatoveriinsa kreivitär Andrenyihin. Tätä muuten näyttelee Salmisen puoliso Johanna Kokko, mutta se nyt on ammattinäyttelijöistä puhuttaessa sivuseikka…

Tyypittely sallittu

Koomisuusmittarilla asteikon yläpäässä tässä tyypittelyjuhlassa operoivat junayhtiön maineesta tarkkaa  pomo Boucia esittävä Toni Wahlström, sekä murhauhriksi tulevaa Samuel Ratchettia että brittieversti Arbuthnotia (milä ritarillisuuden ruumiillistuma!)  kaksoisroolissa tekevä Jari Virman sekä  hurskasta seuraneiti Greta Ohlssonia valloittavalla ruotsiaksentilla esittävä Helena Vierikko  ,

Eivät kyllä paljon säästele Ryhmäteatterin kaksi eri aikakausien leading ladyakaan.  Sara Paavolainen oli 1980-90-luvulla monien Ryhmis-produktioiden säkenöivä tähti, ja pääsee taas  ”pelamaan omilla vahvuuksillaan” ruhtinatar Dragomiroffina; hahmoon on lainattu sopivasti piirteitä Raila Leppäkosken ns. Tähtitrilogian (1984, 1994, 2005) Eevasta kuin vaikkapa Oscar Wilden Ihanneaviomiehen (1996) Lady Chilternista. Minna Suuronen on ollut Ryhmikseen kiinnitettynä vuodesta 1998 lähtien, ja päässyt tekemään niin hienoja naispäärooleja kuin moniroolisia tyypittelyjä sydämensä kyllyydestä – Orient Expressin diiva rouva Hubbard voisi olla synteesi niistä kaikista!

Itse junaviritelmä on lavastaja Janne Siltavuorelta melkoinen taidonnäyte, jonka toimivuuteen myös äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen ja valosuunnittelija Ville Mäkelä ovat antaneet panoksensa. Periaatteessa näyttämöllä on vain metallikehikko vaunua markkeeraamassa, mutta siihen on saatu mahtumaan niin salonkivaunu, ravintolavaunu kuin makuuhyttiosastokin. Kun tämä kompleksi saadaan vielä liikkumaan (tosin vain paikallaan) ja ämyreistä kajahtaa kolketta ja veturintuhinaa, päästään niin lähelle rautatietunnelmia kuin Susisaaressa, muutaman kilometrin päässä mantereesta ja lähimmistä kiskoista, on mahdollista.

Idän pikajunan arvoitus on näyttämöllä viihdyttävä, hyvin näytelty paketti. Ei yhtään enempää. Ei edes jännittävä. Siitä ei kannata etsiä mitää historiallisia syvyyksiä eikä universaaleja viisauksia. Se täyttää paikkansa kesäisessä viihdetarjonnassa niin kuin ovat aikanaan täyttäneet Christien murhamysteerit irti arjesta -tyyppisenä lukemistona.

Se toki myös osoittaa, että puhkiluetun ja -katsotun rikostarinankin voi saada toimimaan näyttämöllä, kun tekee vähän toisin.