Frances Hodgson Burnettin kirjoittama, 112 vuotta sitten julkaistu lastenromaani Salainen puutarha voi olla tiettyine brittiläiseen luokkayhteiskuntaan viittavine elementteineen vähän aikansa elänyt tarina, mutta kun siitä kaivaa kestävimmät ainekset esiin, se toimii yhä. Näin ovat sen Ryhmäteatterin kesänäyttämölle Suomenlinnaan dramatsoinut Anna Krogerus ja ohjaannut Anne Rautiainen toimineet.

Sitä kestokulutustavaraa Salaisessa puutarhassa ovat sen kantavat rakenteet: idealistinen humanismi ja usko luonnon monimuotoisuuden voimaan. Tässä kyynisessä ajassa nekin voivat joidenkin mielissä tuntua fantasialta, mutta so what – eipä tarinaa tosiaan ole kirjoitettu iltapäivälehtien politiikan toimituksissa, joissa viher-etuliitettä käytetään vain dissaavassa tai ironisoivassa merkityksessä.

Burnettin sekä Korogeruksen ja Rautiaisen vihreä on luonnonläheinen väri, joka säteilee toivoa ja uskoa.

Meerin onneksi on myös lastenhoitajaksi palkattu lempeä Martta ja tämän elämäniloinen poika Dino, jotka nostavat Meerin masennuksen alhosta.

Sysiluodon tylsästä kartanosta alkaa löytyä kiinnostaviakin piirteitä. Ennen kaikkea muurien taakse lukittu salainen puutarha, josta aikuiset välttelevät puhumasta. Määrätietoinen Meeri päättää löytää sinne sisäänpääsyn.

Kartanon toinen salaisuus on huoneeseensa linnoittautunut, tai tavallaan aikuisten pelotteluilla ja komennoilla vangittu Sysiluodon poika Konsta, jonka äiti on kuollut (tässä tulkinnassa onnettomuudessa, alkuteoksessa synnytyksessä). Poika ei tiedä ulkomaailmasta mitään, koska ei ole siellä koskaan käynyt. Hän ei osaa edes kävellä sen vertaa, että voisikaan liikkua luonnossa. Kunnes ”fyssariksi ” tulee Meeri…

Ryhmäteatterin esityksessä korostuu ystävyyden voima. Se nostaa jaloilleen vaikka omaehtoisesti liikuntakyvyttömäksi ryhtyneen pojannaskalin. Rautiaisen ohjaus seuraa tätä ystävystymisen prosessia läheltä mutta höntyilemättä. Luottamus kasvaa pala palalta ensin lasten välille, ja sitten jo lasten ja nihkeimpien aikuisten kesken.

Tarinan aikuisista ei kuitenkaan ole tehty hölmöjä niin kuin monissa lastenjutuissa nykyään. He ovat vaan vähän outoja, ja elävät lasten silmissä omaa oudon älytöntä elämäänsä.

KOKENEET RYHMISJYRÄT Minna Suuronen ja Robin Svartström saavat tällä kertaa olla komppiryhmänä tuplarooleissaan, kun nuorempi polvi hoitelee solistiosuudet – sekä kuvaannollisesti näyttelijöinä että laulunumeroissa.

Hienosti hoitavatkin. Anna-Sofia Tuominen on kerrassaan hurmaava pääroolissa Meerinä. Hänen ei tarvitse turvautua mihinkään infantilismeihin sujahtaakseen kymmenvuotiaan tytön nahkoihin, sillä hänessä on jotain sisäsyntyistä elämäniloa ja kepeyttä. Tarvittaessa irtoaa kyllä sitä kipakkaa uhmaakin, jota Meeri puhkuu kartanoon tullessaan. Tuominen pääsee käyttämään kerrankin heleänkaunista lauluääntään myös teatterilavoilla, kun vibrafonivelho Arttu Takalo on säveltänyt pikkunipun näytelmän henkeen istuvia biisejä. Ennen näyttelijäuraa Tuomisen laulutaitohan tuli monille tutuksi erityshienossa folkpop-bändissä Tilhet, pajut ja muut.

Rouva Medaljonki (Minna Suuronen) edustaa kaikkea sitä ankeaa, mitä elämänhaluiset lapset kavahtavat.

Nicklas Pohjola tekee luulosairaasta ja siksi äkäisestä Konstasta hahmon, jonka luonnekuva kulkee ärsyttävästä hellyttävän kautta rakastettavaksi. Hän on, niin kuin hän leikissä itseään nimittää, ”poikaeläin”, mutta hänestä kasvaa poikaihminen. Ville Saarenketo taas tekee sosiaalisesn Dinon roolissa hauskan, koko ajan positiivista energiaa tursuavan tyypin.

ANNE RAUTIAISEN ohjauksissa säväyttää järjestään niiden rikas visuaalinen ajattelu. Suomenlinnan linnakenäyttämö on tarjonnut ohjaajelle herkullisen haasteen. Niinpä katsomossa on nautinto natustella ohjaajan ja visualistien yhteispelin hedelmiä .

Hyvän omantunnon linnakkeen jykevät muurit ja niiden varaan rakennettu kartanon monitasoinen portaikko yhdistettynä permantotason liikkuviin makuuhuone-elementteihin ovat erittäin toimiva lavastusratkaisu. Ryhmiksen luottolavastaja Janne Siltavuori tunteekin linnakkeen vaatimukset kuin omat taskunsa, onhan hän tehnyt liki kaikkien Suomenlinnassa nähtyjen seikkailu/fantasiajuttujen lavastusratkaisut alkaen Shakespearen Myrskystä, ja siitä edelleen Peter Paniin, Robin Hoodiin ja Liisa Ihmemaassa -seikkailuun.

Hän myös suunnitellut tämän esityksen nuket, ja sellaisethan kuuluvat aina elimellisenä osana Anne Rautiaisen ohjauksiin. ”Puutarhaoppaana” pyrähtelevä punarinta on vähän kömpelö luomus, mutta luonnollista ihmiskokoa oleva herra Sysiluodon kuolleen Lilian-vaimon kuvajainen, jota nukettaa valkoisissaan Minna Suuronen, on kiehtova hahmo. Sysiluotojen kolmintanssi – herra (Robin Svartström), nukke ja nukettaja – on yksi esityksen vangitsevimpia kohtauksia.