Helsingin kaupunginteatterin sovituksessa vuoden takaisesta Lindgrenin romaanista Vihainen leski kurkotetaan korkeammalle. Ja ehkä juuri siksi kapsahdetaan. Henna Piirron dramatisointi yrittää olla sekä pikkujoulukaudelle istuvaa suuren näyttämön crossover-komediaa että niin sanotun kolmannen iän  problematikkaa vakavalla mielellä lähestyvää puhedraamaa ja kaupan päälle vähän musiikkiteatteriakin. Kimmo Virtasen ohjaama lopputulema jää kolisemaan hahmottomana tuon triangelin keskelle, eikä tahdo päästä sieltä valloilleen mihinkään suuntaan.

Aineksia olisi

Onhan se vähän hassua, että Vihainen leski on vetävimmillään ehkä juuri musiikkinumeroissaan, mikä ei varmaankaanei ole ollut tekijöiden ensisijainen tavoite. Erityisesti Kari Kirjosiipi -nimisen maskuliinisen unelmakeijun (taivaista leijuva hulvaton ja hyvä-ääninen Kari Mattila) sooloina ja eri roolihenkilöiden kanssa duettoina vetämät musanumerot saavat ilon pintaan

Lindgrenin romaanipohjassa olisi varmasti aineksia molempiin, hauskuuttamaan ja koskettamaan. Simppelissä tarinassa Ullis (Riitta Havukainen) saa vielä vanhoilla päivillään uuden elämän, kun hän aviomiehensä kuoltua vapautuu pitkästä omaishoitajuuden kaudesta. Avioliitto sitä ennen on mennyt miehen ja alkupäässään lasten ehdoilla.

Nyt siis aukeaisi mahdollisuus elää omaan pään mukaan. Ympäröivä todellisuus ei vaan oikein anna tilaa moiselle irtiotolle. 74-vuotiaan ei ole soveliasta tehdä samoja asioita kuin nuorempien eli tuottavien kansalaisten. Näin ajattelevat tarinassa paitsi hoitoalan ihmiset ja kaiken sortin sosiaalibyrokraatit, myös  Ulliksen omat lapset. Päätösvalta omista asioista ja varallisuudesta, uudet harrastukset, kevyt bailaaminen, seksi, – nou nou tuossa iässä.

Kiikkastooli, palvelutalo, bingonpeluu, hartaat sävelet – siitä yhdistelmästä elämänsisältö olisi syytä “tuossa iässä” löytää. Mutta Ullis panee hanttiin…

Tekstissä olisi siis hyviä vastakkainasetteluja, joista voisi vääntää niin komediaa kuin vakavampaa draamaakin. Mutta kun molempiin suuntiin pinnistellen ja yhtäaikaa yritetään, juututaan taipaleelle.

Esimerkiksi Ulliksen lasten ahneus ja häikäilemätön pyrkimys saattaa äitinsä  yhteiskunnan holhokiksi olisi ihan jymäkkä aihe, mutta tätä juonnetta ei saatella maaliinsa. Samalla lailla keskentekoiseksi jää Ulliksen seksuaalisen vapautumisen tematiikka: isosta aiheesta saadaan  irti enimmäkseen  vain pikkutuhmaa.

Liian suuri stage

Vihainen leski on potentiaalisena suurten ikäluokkien yleisömagneettina päätetty tehdä kaupunginteatterin isolle puolelle, mutta se ei sitä tilaa kykene täyttämään edes Katariina Kirjavaisen sinänsä toimivilla lavastusratkaisuilla. Musiikilliset joukkokohtauksetkin ovat sen verran köyhänmiehenmusikaalia, etteivät ne riitä lentokenttänäyttämöllä.

Jollain kaupunginteatterin pienemmällä näyttämöllä olisi ehkä se draamallinen puolikin tullut enemmän katsojan iholle. Nyt Riitta Havukainen joutuu hakemaan kontaktia jostain etäisyyksien päästä. Hän on toki esityksen vahvin lenkki, Ullis on  ainoa aidosti myötäelämään herättävä näytelmän henkilö. Muu roolikirjo on varsin karikatyyrimaista, rautalangasta väännettyä.

Paitsi Kari Kirjosiipi, joka on nimeään myöten tähtipölyä ja unelmahöttöä – ja siksi riemastuttava. “Käyt kudoksiin, sä mulle nii-i-iin” laulaa hän, ja nostattaa kummasti fiilistä kaltaisessani katsojassa, joka tuntee olevansa turhan kaukana tämänmallisen esityksen oletetusta kohderyhmästä.