Tuhansia ja taas tuhansia lippuja on näet myyty TTT:n Salmelaisen näyttämön kevätkauden uutuuteen Kärpäset. Itse asiassa talven ja kevään kaikki liput oli myyty jo ennen ensi-iltaa.

Kirjailija-ohjaaja Sirkku Peltola, hänen luottonäyttelijänsä Aimo Räsänen, kaikkien ohjaajien luottonäyttelijä Martti Suosalo sekä TTT:ssä niin musikaalitehtävissä kuin laajan kirjon draamoissa viime vuosina säihkynyt Petra Ahola on nelikkona niin kova sisäänvetoyhdistelmä, että en osaa ihmetellä, että liput olivat heti loppu – slut.

Kun ensi-ilta on nyt takana, voi olla aika varma, että loppukevääseen päivänäytöksiksi sijoitetut lisäesitykset ja syyskauteenkin mahdutetut 13 esitystä ovat pikaisia myyntimenestyksiä.

Näin tapahtuu heti alkajaisiksi. Toistensa maailmoista kauaksi ajautuneet veljekset kohtaavat äitinsä maahanpanijaisissa. ikikiireinen Mauri joutuu veljensä sinnikkäästi maanittelemana jäämään hautajaiskahveille, missä kohtaa näyttämön apea tunnelma vaihtuu kuin kirvellä halkoen. Sen tekee veljesten umpiabsurdi kahvittelukeskustelu, jossa toinen puhuu muun muassa Wagnerin oopperataiteen erityislaatuisuuksista, ja toinen hyvän korvapuustin rakennevaatimuksista – ja molemmat tietysti toistensa päälle ja ohi.

Tällainen pulputtamisen ja kuuntelemattomuuden kaksinpeli on Peltolan näytelmätuotannossa tuiki tuttu elementti, ja sitä tapahtuu Kärpäsissä pitkin matkaa.

Jo kohta saamme nähdä tarinan perusasetelman muuttuneen. Kun Kalevi on alussa tokaissut, että Maurille on hänen luonaan veljelle on aina sija, jos jotain sattuu, niin onpa sitten sattunut – ilmeinen aivoinfarkti, taloudellinen romahdus, avioero. Mauri on täysin autettavassa kunnossa, mitä ei tietysti siedä. Mutta Kalevi sietää kaiken: veljen passauttamiset ja kiittämättömyyden, aggressiot ja sulkeutuneisuuden. Tässä perusyhdistelmässä naurua tuottaa esimerkiksi Maurin pöljä pyrkimys olla diiva puolihalvaantuneenakin, ja liikutuksen kyyneleitä Kalevin aulius antaa veljesapua.

Pappa ja Puro (Petra Ahola) – sukuyhteys alkaa löytyä.

Molempia yhtä aikaa tuottaa kaksi keskeistä sivuhenkilöä. Petra Aholan esittämän Maurin pojantyttären Puron (mikä soma nimi!) muka kovan ”ihan sama” -kuoren alla asuu hukassa oleva pikkutyttö, mikä sulattaa lopulta paapan ja katsojan sydämen. Sen tekee myös nyky-yhteiskunnan pohjamudat huolella naarannut kevythuumeaddikti Hara (Suosalo sivuroolissa poskettomimmillaan), joka on ujuttautunut Kalevin kaveriksi.

PELTOLA KERTOO tätä veljesyhteyden uudellenviriämisen tarinaa, ehkä satua, kuvakirjamaisella runsaudella. Tai äänikirjamaisella, sillä näytelmän oopperakonteksti tarjoaa musiikkiteatterin ja liikekielen lisävärejä, jotka ovat ohjaajalle luonteenomaisia.

Myös elokuvallisia yhteyksi on nähtävissä. Kärpästen veljesten arkitouhua kuvataan yhdessä kohtauksessa samassa hengessä kuin Brahmsin Unkarilaisen tanssin nro 5:n tahtiin sujuvassa Chaplinin Diktaattori-elokuvan parranajokohtauksessa. EToisenlaisia valkokangasmuistumia tuottaa takauma pikkupoikaikäisten veljesten kärpäsjahdista mummolassa – siinä ollaan jo Nuija ja tosinuija -sfääreissä.

Absurdin kerronnan ytimissä ollaan kun veljet muuttuvat hetkeksi ihan sananmukaisiksi kärpäsiksi, ja surisevat jollain mielettömällä vakkasuomalaisella aksentilla: ”Sitähä ei nää ihmisse ymmärrä yhtään. Riehuva ja sotiva ja joka suuntaan sohiva ku olssiva ikuissii kuninkait.”

Ihan omaa luokkaansa on sitten irrationaalinen oopperaduetto, jonka Suosalo ja Räsänen vetäisevät kaikilla lajin lavamaneereilla höystettynä; ”libreton” pääteemana on puuron lämmittäminen mikrossa. Lauletaan siis mikroaaltouunin tehokkuudesta ja Dronningholm-hillosilmistä. Katsomo huusi ensi-illassa väli-bravoa!

KALEVI KÄRPÄNEN on tosi asiassaa spin off -hahmo Peltolan vuonna 2013 ensi-iltansa saaneesta Ihmisellinen mies -näytelmästä, mutta on kaverissa nyt nähtävissä paljon piirteitä myös kirjailijan viisiosaisen Kotalan sukusaagan Kai Kotalasta, erityisesti pistämätön kyky höpöttää paljon ja nippelivoittoisesti ilman muuta varsinaista tarkoitusta kuin puheen ylläpitäminen. Siinä missä Kaitsu voi pulputtaa pitkästi jonkun koneen teknisestä ylivertaisuudesta, Kalevi tekee saman syömisistä.

Aimo Räsäsen tekstintuotto ja läsnäolo niin Kalevin kuin Kaitsun rooleissa on aivan verratonta. Hän tuntee tuollaiset tyypit ilmeisen hyvin omikseen, koska hän on kuulemma vuosien varrella pyydellyt Peltolalta Kalavi Kärpäsen hahmolle uutta, isompaa tulemista jossain yhteydessä. Nyt kun on se tilaisuus on tullut saanut, Räsänen antaa tulla sydämen täydeltä.

Martti Suosalo tekee ehkä harvemmin ihan näin lyhytsanaisia ja ynseitä roolohahmoja kuin Mauri Kärpänen, mutta on hyvin vivahteikas tällaisena elämän pettämänä myrtsikkänäkin. Ja hän sitäpaitsi kasvattaa pitkin matkaa hahmonsa luonnetta koleasta lämpimään.

Kokemusasiantuntijana saatan myös sanoa, että Suosalon hahmotus Maurista aivoinfarktitoipilaana on osuva. Myös koomisilta ulottuvuuksiltaan kuten tuskastuttavissa pukeutumishetkissä.

Petra Ahola esittä Puro Kärpäsen lisäksi Kalevin kantakahvilan tarjoilijaa, ja on aivan hurmaava molempina. Puron ja paappansa Maurin suhteen lämpiämisen äärellä vain kivisydämisellä säilyy silmä kuivana.

Myös Aholan sähäkät pöydälle pompahdukset veljesten nummun roolissa säväyttävät.

Jos vielä viittaan arvioni alussa pohtimaani hauskin/koskettavin -luokitteluun, on Peltolan hauskin näytelmä nykyrankingissani ehkä Kotala-sarjan vitonen Reikä, ja koskettavin joko tuo mainittu Ihmisellinen mies tai Pieni raha (2009). Kärpäsissä on nähtävissää parhaat ominaisuudet molemmista. Skaala venyy välirikkotragediasta slapstickiin.

Ei Kärpäset silti ole mikään best of -kokoelmanäytelmä, vaan hieno, ensi minuuteiltaan lähtien lämpimään puristukseensa kaappaava ”traagillinen komedia”.