Ensimmäinen puolisko ollaan Bottalla, salissa, jossa lausuttiin aikoinaan jääkäriliikkeen syntysanat. Siellä vietetään valkoisten voitonjuhlia huhtikuussa 1918. Ikkunoista voi kurkkia Läntiselle Viertotielle (nykyiselle Mannerheimintielle), jota pitkin Saksan Itämeren divisioonan joukot marssivat jyrmyin askelin vapauttamaan Helsinkiä.

Entäs sitten toisaalla, näköetäisyyden päässä Eläintarhanlahden rannalla? Punaisten puolustustaistelu vetää viimeisiään Työväentalossa. Saksalaisten tykit alkavat moukaroida graniittilinnaa, jonka hämärässä salissa kansanvaltuuskunnan manipulaattori yrittää piiskata nääntyneitä punakaartilaisia viimeiseen taistoon. 14-vuotiaat lapsetkin suggeroituvat jo taistelijoiksi.

Voiton huumassa

Bottan esityksessä kaupungin kerma juhlii samppanjan, musiikin ja runouden äärellä Helsingin punikkivallan kukistumista ja ylistää saksalaisia sotilaita. Nämä saavat sankarin sädekehän heti sillä sekunnilla, kun astuvat kaupungin rajojen sisäpuolelle.

Ostrobotnian juhlasalissa kuullaan vähän riitasointujakin, vaikka enemmistö taitaa olla valmis asettumaan kirjailija Juhani Ahon kannalle, että sodan jälkeen kapinoitsijat pitää tuomita ankarimman mukaan. Känninen Eino Leino horjuu myös kannoissaan, ja kirjailijanaiset L. Onerva ja Aino Kallas eivät soisi verenvuodatuksen enää jatkuvan. Joukkoon on eksynyt Työväen mieskuoron johtaja, säveltäjä Väinö Pesola, joka sosialistina tietysti – ja turhaan – vastustaa punaisten kovaa kohtelua.

Rajumpaa vasemmistonäkemystä edustaa hilpeälle seurueelle juomia kantava Kyyppari Jaakko, joka yrittää jopa terroriitekoa kehnoin tuloksin. Jaakko (jota esittää vimmalla yyteeläinen Miro Apostolakis) on esityksessä siinä mielessä erityinen tapaus, että hän ainoana roolihenkilöistä luo suoran linkin Bottan ja Paasitornin välille. Hän pelmahtaa verissäpäin viime hetkillä keskelle punaisten puolustautujien joukkoa, eikä siinä taida lopulta hyvin käydä hänellekään…

Bottan osuus on vahvemmilla nimenomaan musiikkipuolella. Saadaan kuulla komeita tulkintoja valkoisen Suomen laulukirjasta, jossa soivat niin Jääkärimarssit, Erkon Kansalaislaulut, saksalaissävelet kuin juomalaulutkin. Piristävänä anakronismina kuullaan kahden saksalaissoltuista hullaantuneen ylioppilasneidon vetäisemänä riuska räppi.

Draamallisesti Bottan osa on vähän hajanainen, paikoin sekavakin ympätessään esimerkiksi Leinon ihmissuhdesotkuja kevään 1918 rajuihin tapahtumiin. Toki  tässä tapauksessa taitaa päteä sama kuin hyvien ja pahojen esittämisessä – voittajat eivät draamassa ole useinkaan niin kiinnostavia kuin häviäjät.

Tappion tunnelmissa

Ylioppilasteatterin ex-johtaja Sirpa Riuttalan ohjaama Byggan osuus on draamana intensiivisempi ja katsojaa lähemmäs tuleva – jo esitystilansakin tähden. Tässä esityksessä roolihenkilöiden, joista osa on tosia ja osa keksittyjä, kohtaloissa on helpompi myötäelää kuin Bottan kulttuurieliitin juhlissa. Näyttelijät tekevät kautta linjan niin vakuuttavaa työtä, että punaisten ahdinko hiipii katsojan ihon alle asti.

Keskushenkilöksi nousee työväentalolle loppukaaoksessa päätynyt kansanvaltuuskunnan jäsen Antti Kiviranta (roolissa väkevästi näyttelevä Anne Tastula), joka on jäänyt historiaan miehenä, joka esti Helsingin punaisten antautumisen ja piiskasi vähiin käyneet kaartilaiset taistelemaan katkeraan loppuun asti. Siitä seurasi paljon turhaa verenvuodatusta, mikä Paasitornin näyttämölläkin koskettavasti todentuu.

Myös työväentalon osuudessa lauletaan, mutta hiljaisemmin, surumielisemmin. ”Surumarssi”, ”Laulu Laukon häädöistä” ja ”Veli, sisko” määrittävät soundtrackin yleissävyä. Koiton Laulu on esityksessä vaikuttavasti koko ajan läsnä luomalla äänimaisemia, jotka tukevat hienosti Riuttalan dramaturgiaa.

Stadi 1918 -diptyykki on kokonaisuudessaan erilainen, vaikuttava ja jäljen jättävä teatteriproduktio. Se ei välttämättä tenhoa tarinallisella erinomaisuudellaan, vaan kokonaiselämyksenä, jonka kahden erivärisen – puhtaanvalkoisen ja katkeranpunaisen – tapahtumapaikan tunnelmat synnyttävät.