Teatterikorkeakoululaisten 12-päinen energinen joukko tuntuu ottavan alkulämmötkin näyttämöllä, eikä meno hyydy missään vaiheessa, sillä kaksi ja puolituntisen esityksen lopun härkäjuoksussa jalka nousee vielä mallikkaasti.

Tuo härkäkohtaus taas sulkee mieleeni asettuneen Smeds-Turkka-ympyrän: Hiidenkivi, Viertolan härät… miltähän näyttäisi Seitsemän veljestä Smedsin ohjaamana?

‘Kaukana hätäaputyön näköisestä

Vilho Lampi: Omakuva, 1933.

Kristian Smeds nosti Lammen uudelleen parrasvaloihin ohjattuaan vuonna 2000 Rintalan romaanin pohjalta Teatteri Takomoon näyttämösovituksen, joka oli yksi hänen lopullisia läpimurtotöitään. Smeds teki siitä vielä uuden version Kansallisteatterin suurelle näyttämölle vuonna 2008.

Jumala on kauneus by Smeds saa kolmannen tulemisensa tavallaan hätäpaikkauksena. Helsingin kaupunginteatterin ja Tadeyliopiston teatterikorkeakoulun kolmivuotisessa projektissa kolmannen vuosikurssin näyttelijäopiskelijat valmistavat yhdessä ammattiohjaajan luotsaamana ja kaupunginteatterin teknis-tuotannollisella tuella esityksen HKT:n kevätohjelmistoon. Ensimmäisenä valmistui Akse Petterssonin ohjauksessa Boccaccio-klassikko Decamerone, joka jäi viime kevään koronasulussa kuitenkin käytännössä yleisölle esittämättä.

Kun Leea Klemola joutui tänä keväänä liiallisen työkuorman väsyttämänä vetäytymään viime tingassa uuden oman tekstinsä ohjausvastuusta, löydettiin paikkaaja huipputasolta. Kristian Smeds valikoi työstettäväksi vanhan tutun, mikä varmasti oli viisasta äkkihälytksen huomioon ottaen.

Mitään hätäaputyön luonnetta Studio Pasilan vedossa ei ole. Smeds on saanut näytteliopiskelijat pistämään kaikki likoon. Energinen on sittenkin ehkä liian pliisu sana luonnehtimaan tätä hurjastelua. Vimmainen, räjähtävä ovat lähempänä kuvaamaan lavan tapahtumia.

Tilaa siihen on. Studio Pasilan yllättävän avara lava on bändikoroketta lukuunottamatta käytännössä tyhjä. Välillä se tosin täyttyy Lammen vimmaisuuden eli kauneuden etsinnän seuraamuksista. Taitelija mestaa pesäpallomailalalla parikymmentä kaalinpäätä, pirstaloi pc-pöytäkoneen kokoisen jääkuution, hakkaa vesurilla parimetrisiä hirsiä lastuksi.

Vilho Lammelle kauneus todella oli jumaluutta. Sen tavoittelussa oli otettava äärimmäiset keinot. Eli kuten hän itse toteaa näyttämöllä: “Se taiteessa on hullua, että periksi ei anneta. Ytimeen yritetään, vaikka oksennus lentäisi suusta – ja perseestä.”

Smedsiläinen peruselementti saa kyytiä: jää särkyy. Kuvassa näyttelijäopiskelijoista Milla Kaitalahti.

Lapsimalleilleen hän sanoo, näiden nuristessa pienten pintavikojensa näkyvän maalauksessa, että “kauneuden maassa ruvetkin ovat kauniita”.

Kun Lampi pääsee Pariisin-matkallaan näkemään Louvren hollantilaisen taiteen osaston aarteet, ei sillä haltioitumisella ole äärtä. Pasilan näyttämöllä tästä episodista nähtävän kohtauksen Stendhalin syndrooma (voimakkaasta taide-elämyksestä aiheutuva fyysinen oireilu) on milteinpä kuolinkouristusten luokkaa.

Niitä varsinaisia kuolinkouristuksia on esityksessä luvassa myöhemmin, vieläpä massamitassa ja epäkorrektisti koomistettuna, joten katsoja joutuu pähkäilemään, kehtaako siinä kohtaa nauraa. Valtaosa ensi-illassa kehtasi.

Koskissa ja suvannoissa

Smedsin ohjauksen suuri, aivan olennainen ero turkkalaiseen fyysismiin on siinä, että päällekäyvän ahdistuksen sijaan tämä hurja tusina panee ranttaliksi vapautuneena ja ilolla. Jos hetkin näyttääkin siltä, että nuoret miehet ja naiset rääkkäävät itseään äärirajoilla, he tuntuvat tekevän sitä kuin villit lapset, omasta tahdostaan.

Iso ryhmä toimii kollektiivina, paikoin kurinalaisesti, toisinaan kurittomasti. Esityksen koreografi Antti Lahden kädenjälki pääsee monesti näkyviin, vaikka paljon mennään ihan omin askelkuvioin.

Koko esittäjäjoukko on yhdessä vilholampia. He kaikki ovat myös liminkalaisia altakulmainkatsojia tai oululaisia tervaporvareita tai helsinkiläisiä taidepoliiseja tai viisastelevia kriitikoita. Sitä elämänpiiriä, joka Lampea sekä henkisesti ruokki että ahdisti itsetuhoon asti.

Smeds osoittaa myös hallitsevansa intervallit, sillä esitys ei ole yhtä päättymätöntä tuuttausta. Suvantohetkissä saavat huokaista niin esittäjät kuin heidän yleisönsä, ja se tulee tarpeeseen kaikille. Välillä bändikin – näistä samoista näyttelijäopiskelijoista koostuva, tietysti – soittelee hitaampaa musaa. Useimmiten räimitään kyllä menemään boomerkielellä ilmaisten “jytäpohjalta”.

Elinaikanaan arvostuksetta jääneen taiteilijan elämäkertadraamaa Studio Pasilaan katsomaan menevät luultavasti pettyvät, mutta kuka sellaista Smedsiltä odottaisikaan. Jumala on kauneus ei ehkä tarjoa sellaisia yllätyksiä tai mielen myllertävää visionäärisyyttä kuin esimerksi hänen Kansallisteatteriin tekemänsä Tuntematon sotilas, Mr Vertigo ta Tabu, mutta ei sellaista osaa nyt kaivatakaan. Tekemisen, näyttämöllä olemisen riemu, taiteilijan hurmion ja aggressionkin välittäminen – se on tässä Jumala on kauneus -toteutuksessa pääosassa. Se vimma.