Tähän päivään mennessä Taide on käännetty yli 30 kielelle, sitä on esitetty jota kuinkin kaikissa merkittävissä teattereissa ja se on voittanut tärkeimmät teatterialan palkinnot, Molière-palkinnon Ranskassa, Laurence Olivier -palkinnon Britanniassa ja toki myös ”teatterioscarin” eli Tony-palkinnon vuonna 1998.

Suomessa Taiteen ehti vuonna 1997 kantaesittämään ruotsiksi (Handlar det om konst) Lilla Teatern, suomenkielisenä se nähtiin ensimmäisen kerran Kansallisteatterissa samana syksynä. Tuosta Arto af Hällströmin ohjaamasta Willesaunan esityksestä tuli huippumenestys: yli 180 esitystä, liki 30 000 katsojaa eli tupa täynnä miltei joka ilta.

Suksee ei ollut ihme, kun muistaa, mikä oli kolmen hengen näytelmän miehitys: Tapani Perttu, Esko Salminen, Jukka-Pekka Palo.

SAMAT VIBAT, nyt jo ennakolta, olivat ajatuksissa, kun Paavo Westerbergin ja Pete Eklundin luotsaama uusi teatterikonsepti, produktiokohtaisesti toimiva Nordic Theatre Company lanseerasi viime syystalvena avausproggiksensa. Onko Rezan Taiteen tuominen näyttämölle taas kerran tähtimiehityksellä varman päälle peluuta? Millaista särmää tällä taiteen perimmäisen olemuksen pohdiskelulla ja sen heijastuksilla ystävyyssuhteisiin olisi annettavana 2020-luvulla?

Toisaalta ajattelin myös, että Westerbergillä on tavallaan jo harjaannusta tällaisen näytelmän ohjaamiseen. Vuonna 2010 hän ohjasi jo mainittuun Kansallisteatterin Willesaunaan omannäytelmänsä Valhe, jossa kolmen miehen ystävyys joutuu puntariin intensiivisen elokuvakeskustelun kumuloituessa. Kuriositeettina todettakoon, että Westerbergin näytelmän roolituksessa oli tiettyjä linkityksiä Willensaunan Taiteeseen: näyttämöllä jälleen Jukkis Palo ja Salminen, nyt Eskonpoika Kristo sekä kolmantena Antti Pääkkönen.

Kolmen hengen (Eero Aho, Ria Kataja, Carl-Kristian Rundman) intensiivisen puhenäytelmän nimeltä 500 seuraavaa vuotta Westerberg kirjoitti ja ohjasi myös Espoon kaupunginteatteriin kuusi vuotta sitten.

ENEMPI KONSERTTISALINA kuin teatteritilana tunnetussa Savoy-teatterissa nähtävän Taide-produktion ehdoton vahvuus on, laakean avarasta katsomotilasta huolimatta, juuri intensiteetti. Valkoinen, laitojen pilaririvistöjä lukuunottamatta tyhjä näyttämökuva, jota syvennetään vielä graafisilla videoajoille, ei välttämättä lupaa tiheyttä, mutta kun kolme näyttelijää ottavat tilan haltuun roolihahmojensa läsnäoloa koko ajan kasvattaen, esitys ei enää päästä otteestaan. Väliajaton kaksituntinen tuntuu lopulta pyrähdykseltä.

Rezan näytelmän keskiössä on siis taulu. Täysvalkoinen maalaus ilman kehyksiä. Sellaisen on taiteenharrastajaksi hamuava lääkäri Serge ostanut itselleen 200 000 frangilla (näin yhteisvaluutta-aikana olisi summan voinut tekstissä päivittää euroiksi, jotain vähän päälle 30 000 se nykykursseilla kai olisi). Hän ei ole ökyrikas, hyvin toimeen tuleva lääkäri kuitenkin.

Hänen lähiystävänsä Marc, insinöörismiehiä, pitää taulua humpuukina ja Sergea kajahtaneena. Hinta-laatu-suhde on Marcin mielestä totaalisesti metsässä.Eikä taulun lähempi tarkastelu asiaa auta yhtään, vaikka Serge kuinka väittää siitä löytyvän valkoisen eri sävyjä.

Kaveritrion kolmas lenkki Yvan on miellyttämishaluinen luonne, joten hän kumartelee molempiin suuntiin, enemmän kuitenkin Sergen. Tosin hänellä olisi muutakin pohdittavaa kuin maalaustaiteen perimmäiset kysymykset: hän on menossa namisiin, ja paineet tulevan vaimon suvun suunnusta kovat.

VAIKKA SERGEN ja Marcin sanasäiläily saa kiivaimmillaan uhkaavia piirteitä, ja Yvanin asema siinä kamppailussa on joutua välillä heittopussiksi eli kahden muun herran piikittelyn ristituleen, Taide on kuitenkin pohjimmiltaan komedia. Näin ennen kaikkea siksi, että Rezan luomat mieshenkilöt luutuneine asenteineen, kukkoiluineen ja Yvan ihan ressukkuuttaan, ovat sekä naurettavia että naurattavia.

Niin myös Savoyn esityksessä. Eero Ahon näyttelemä Serge on ylimielinen snobi, joka ei anna keskustelukumppaneilleen liikkumatilaa. Taneli Mäkelän esittämä Marc on yhtä jääräpäinen, mutta insinöörimäisen rationaalisin argumentein varustautunut. Molempien taidekäsitys on aika lähellä nollaa.

Yvan, roolissa Aku Hirviniemi, haluaisi mieluummin ratkoa ystäviensä avulla omia ongelmiaan, mutta tulee konkreettisesti jyrätyksi, kun väittely menee painiksi.

Marc (Taneli Mäkelä) on edustavinaan tolkun ääntä taidekeskustelusa, mutta provosoituu ylilyönteihin hänkin.

Voi olla, että tämän esityksen hienovarainen käännös koomisempaan suuntaan pyöristää Rezan alkuperäistekstin särmikkyyttä, mutta sävyero myös lieventää sitä kliinisyyden vaikutelmaa joka näytelmän harvoihin heikkouksiin on kuulunut. Taistelevien metsojen Sergen ja Marcin matsaaminen on jo itsessään huvittavaa, hetkin jopa surkuhupaisaa.

Yvan-raasu taas ottaa tässä mittelössä oman tilansa palopuheilla. Hirviniemi vetää roolia ohjaajan suostumuksella ja synnynnäisillä koomikon lahjoillaan ylillyönnin rajamaille: välillä Yvan saarnaa körttiläishengessä eteläpohjalaisaksentilla, välillä sättii tovereitaan vahvalla Turkka-imitaatiolla. Hauskaahan se on, ja syöttökin pysyy vielä nippa nappa ruudussa.

Lavalla on näyttelijäkarismaa sen verran paljon, että muuta näyttämötehoja ei kai ole koettu tarvittavan. Veli-Ville Sivénin graafiset videotykitykset ovat alussa ja lopussa vaikuttavia mutta kokonaisuuden kannalta aika yhdentekeviä. Isompia visuaalisia säväreitä tuova ratkaisu sen sijaan on – tietysti itse vitivalkoisen taulun lisäksi – niin sanottujen bläkäreiden eli pimennysten käyttö; eikä nyt vain kohtausvaihdoissa vaan myös keskellä niitä. Tässä tapauksessa ne voivat olla myös sähäkästi päälle lyötyjä täyssinisiä ja -punaisia valaistuksia.

Taide on hyvä avaus, mutta toivottavasti Nordic Theatre Company uskaltautuu jatkossa ottamaan myös riskejä ohjelmistovalinnoissaan. Vaikka tuomalla näyttämölle nimensä velvoituksella uusia kotimaisia tai pohjoismaisia tekstejä. Tuoreistetut klassikkotulkinnatkin kävisivät, sillä ne ovat viime vuosina olleet Paavo Westerbergin ehdotonta vahvuusaluetta.