Luodut katseet -esityksen nimi hämää minua koko reilun tunnin mittaisen näytöksen ajan. Omasta mielestäni seuraan esitystä, joka painottuu katseen kohteena olemiseen ja kohteessa heräävään vastustukseen. Toki mukana on myös katsojan valta varsin dramaattisellakin tavalla. Mutta näkökulma on katsottavan, erityisesti esiintyvän ihmisen.

Toinen keskeinen teema Teatteri Takomon uutukaisessa on esiintyjän/ihmisen halu yhteyteen ja merkityksellisyyden tunteeseen, johon kietoutuu myös seksuaalinen halu. Moniin tilanteisiin ja tunteisiin päädytään aggression kautta.

AMI KARVOSEN kirjoittama ja ohjaama esitys alkaa, kun ohjaajaa esittävä Kid Kokko asettaa lähtötilanteen: on käynnissä ”audition” eli etsitään nuorta näyttelijää uuteen teokseen esittämään lasta. Me, yleisö, olemme taiteellista henkilökuntaa, sukulaisia ja muita esityksen valmistumiseen liittyviä ihmisiä, peto, jota esiintyvä taiteilija pelkää. Seuraavana on vuorossa “rajun roolityön” aiemmin tehnyt pyrkijä.

Näyttelijän puhallettavan ilmapallon lailla paisuneen miellyttämisenhalun myötä tilanne lähtee surrealistiseen lentoon. Saamme seurata, kuinka kokelas esittää balettikouluun yhä kasvavan vimman vallassa pyrkivää 13-vuotiasta tyttöä ja tämän nöyrryytysten tietä kaulan pituutta mittailevan ja jalkojen aukikiertoa tarkkailevan fysioterapeutin käsissä. Pääsykoetta seuraavaa tytön äitiä emme näe, mutta hän on vahvasti läsnä tilanteessa. Äidin oletettava halu saada tyttö balettikouluun muuttuu raivoksi tytön sisällä.

Aktiivinen katsojakaan – mitä ohjaaja tietysti on – ei aina tiedä, mitä hakee. Silti kohde reagoi katseeseen; se on jo biologiassamme. Esityksen kauniisti läheisyyttä kuvaavassa kohtauksessa Haartti peittää kädellään Kokon katseen kertoakseen, että on muitakin tapoja oppia jotain toisesta kuin katseen hallitsema.

NELJÄSTÄ ERILLISESTÄ mutta toisistaan kasvavasta kohtauksesta koostuva Luodut katseet on herkkä, kauhea ja koominen metaesitys, esityksen esitys esityksessä. Esitys problematisoi katseen dynamiikkaa erilaisissa näyttäytymisen, näyttämisen ja esittämisen tilanteissa, jotka tapahtuvat äidin ja lapsen, yleisön ja esiintyjän, ohjaajan ja näyttelijän, kameran ja kuvattavan välillä. Esitys ei kerro tarinaa, se kertoo kokemuksista.

Takomon tilan sekä valot suunnitellut Jenni Pystynen on korostanut katsetta sijoittamalla mustan lavan molemmille reunoille mustien verhojen rivistön, joka luo lavan takaosaan pakopisteen, perspektiivin “kuvan”. Verhojen väri muuttuu viimeisessä kohtauksessa syvänpunaiseksi ja takaseinästä paljastuu Anni Puolakan korkea maalaus suuresta kukasta, jolla on pitkät ballerinan jalat. Kukan keskiössä on aukko, josta näkyy Koko pää.

Vision voi tulkita naisen vulvaksi, ehkä muistutukseksi halun luonteesta. Kokon suulla kukka kertoo tarinan ballerinan irronneesta jalasta. Esineellistetty pikku ballerina toteaa olevansa pelkkä “luinen säkki, jonka sisällä sydän karjuu”.

Karvosen tekstin voi ajatella syntyneen omista tai toisten todellisista kokemuksista näyttämöillä ja balettikoululaisena sekä äiti-tytär-suhteista, asetetuista tai oletetuista odotuksista sekä minäkuvan muotoutumisesta. Katseella on tässä kaikessa suuri voima ja on selvää, että se jatkuu eri muodoissa myös aikuisena varsinkin kuvia kumartavassa yhteiskunnassa.

Voi kysyä, mitä katseen luominen toiseen paljastaa kohteesta ja mitä se paljastaa katsojasta. Paljastuuko katsottava lopulta, onko näky tosi vai manipuloiko katsottava katsojaa? Kehityspsykologiasta tiedämme, kuinka tärkeä vanhempien katse, nähdyksi tuleminen, on lapselle.

Nämä kysymykset ovat erityisen relevantteja esiintyvälle taiteilijalla. Näyttämön esitystilanteeseen kerrostuu “totta” ja “valhetta” kuin täytekakkuun. Tulos voi olla herkullinen, mutta ytimen, “toden”, löytäminen vaikeaa. Ja onko sellaista ydintä olemassakaan?