Esitys on tupattu niin täyteen erilaista symboliikkaa ja muuta tulkintaa, että se melkein tukahtuu, eikä katsojan omalle oivallukselle jää liiemmin tilaa.

Toki August Strindbergin vuonna 1900 kirjoittama perhehelvettinäytelmä on äärimäisen monikerroksinen ja täynnä symboleja, alitajuntaa ja lausumattomia ajatuksia.

Eristetyllä linnoitussaarella asuva 25 vuotta naimisissa ollut pariskunta, kapteeni Edgar (Jorma Uotinen) ja näyttelijänuransa avioliiton myötä jättänyt vaimo Alice (Sirpa Suutari-Jääskö), ovat jo pitkään vihanneet ja kalvaneet toisiaan sekä pelanneet omaa keskinäistä valtapeliään. Kun saarelle odottamatta saapuu töihin kummankin vuosien takainen ystävä Kurt (Jukka Haapalainen), keskinäinen valtataistelu saa uusia sävyjä ja muuttuu monimutkaiseksi kolmiodraamaksi.

Alkuperäinen näytelmä, tai näytelmät, sillä Dödsdansen-teoksia on olemassa kaksi eri versiota, perustuu nimenomaan taiturilliseen sanankäyttöön. Siksi esityksen ohjaaja Tiina Puumalainen on jättänyt esitykseen myös puhetta, vaikka ilmaisun painopiste onkin liikkeessä ja tanssissa. Repliikkejä on mukana myös muista Strindbergin näytelmistä.

Henkilöiden puhe ei kuitenkaan ole livepuhetta, vaan repliikit ovat nauhoitettuja ja niitä käytetään osittain kuin dubbausta ja osittain kuin musiikkia liikkeellisen ilmaisun yhteydessä. Tämä ratkaisu sekä toimii että ei toimi, ja joka tapauksessa siihen tottuminen vie katsojalta oman aikansa.

Äänitetty replikointi on selkeää ja kuuluvaa, mutta samalla se irtoaa puhujastaan, ja ääneen lausutun ja vain ajatellun raja hämärtyy. Se on varmasti tarkoituskin, mutta tuo yhden ylimääräisen tason jo muutenkin hyvin monikerroksiseen esitykseen.

Kuolemantanssia esitetään teatterin suurella näyttämöllä. Esitys kuitenkin sisältää paljon pieniä ja tarkkoja eleellisiä ja ilmeellisiä nyansseja, jotka nyt hukkuvat laajaan tilaan ja katsomorivien etäisyyksiin. Pienemmällä näyttämöllä esiintyjien ja katsojien suhde olisi ollut intiimimpi ja henkilöiden väliset voimakkaat tunteet sekä valtapelin leiskuvat käänteet olisivat täyttäneet tilan helpommin. Nyt niitä joudutaan voimistamaan ja tulkitsemaan sinänsä komeilla, musteen tai veren lailla pitkin seiniä valuvilla projisoinneilla välillä jopa rautalangasta vääntämisen tuntuisesti.

Myös teoksen äänimaailmaa käytetään osittain täyttämään isoa tilaa. Silti tuntuu hieman omituiselta kuulla Edgarin huohottavaa hengitystä tai sydämenlyöntejä selkänsä takaa surround-tekniikalla, kun itse tapahtumat eivät kuitenkaan leviä itse näyttämöltä minnekään.

Hannu Rantasen, Pekka Siistosen ja Jarkko Tuohimaan musiikki- ja äänimaailma onkin vaikuttavimmillaan, kun se tavallaan perinteisemmin toimii tanssin ja liikkeen yhteydessä. Siistosen sellon ja Rantasen kontrabasson tummat ja väkevät rytmit sykkivät vihaa, kostoa, intohimoa ja rakkautta tanssin kumppanina. Tuohimaan merellinen äänimaisema luo taustan elämän eristyneisyydelle ja parisuhteen vuosien kuluessa jo arkiseksi muuttuneelle vihantäyteiselle ja silti tyhjälle ankeudelle.

Näyttämökarismaa riittää

Upeinta Kuolemantanssissa onkin juuri tanssi, enkä valitettavasti voi olla ajattelematta, millainen esityksestä olisi tullut, jos se olisi ollut visuaalisesti pienimuotoisempi ja luottanut vain tanssiin ja liikkeeseen. Näyttämökarismaa, tanssillista ja liikkeellistä osaamista sekä tulkinnallista monipuolisuutta Uotisesta, Suutari-Jääsköstä ja Haapalaisesta olisi kyllä löytynyt.

Vaikka esityksen kaksi liikemaailmaa, nyky- ja paritanssi pysyvät pääosin erillään, ratkaisu toimii luontevasti. Uotisen vanheneva ja kivisydämensä kanssa kuolemaa lähestyvä Edgar käyttää liikekielessään lähinnä käsiä sekä erilaisia asentoja. Niissä on kuitenkin paljon sekä vivahteita että tunnetta ja ne kuvaavat hyvin elämässään niin ulkoisesti kuin sisäisesti jo pitkään omaan katkeruuteensa ja vihaansa jäykistynyttä miestä, joka hinnalla millä hyvänsä haluaa säilyttää valtansa sekä peittää yksinäisyyden ja kuoleman pelkonsa.

Jorma Uotinen.

Suutari-Jääskön ja Haapalaisen tanssin perustana ovat latinalaistanssit ja jonkin verran myös flamenco. Niiden liikekieli on omiaan juuri intohimon ja kaikenlaisten pidätettyjen tunteiden ilmaisuun. Yksi esityksen hienoimpia tanssijaksoja onkin toisen näytöksen Alicen ja Edgarin tunnekylläinen duetto ennen kuin he saavat tietää kaikkien suunnitelmiensa romuttuneen. On sitten kunkin henkilökohtainen asia, miten hän suhtautuu lattareiden tyypillisiin machokliseisiin. Minua ne hiukan hiersivät.

Suutari-Jääskö käyttää soolotanssinsa pohjana myös 1700-luvun lopun näyttelijättären Lady Emma Hamiltonin Pompeijin raunioiden kaivauksien kuvalöydöistä ideansa saanutta tanssityyliä, jossa tärkeä osuus on isolla huivilla ja sen käytöllä. Huivitanssi on näyttävää ja sen avulla pystyy ilmaisemaan monia asioita. Haapalaisen huivin ja takin käyttö tuo puolestaan mieleen espanjalaisen härkätaistelun muletan, joka sekin sopii tähän kolmen hengen taisteludraamaan.

Draamaa ja dramatiikkaa Kuolemantanssi tarjoaakin ylen määrin, mutta myös hienoa tanssia. Eikä Strindbergin näytelmää tarvitse etukäteen tuntea, kaikki tarpeellinen tulee kyllä itse esityksessä ilmi.

–