Teatterissa on nähty monenlaisia virityksiä herätellä katsojia tajuamaan se, että tässä aletaan olla tosipaikan edessä. Yhdettätoista hetkeä elellään. Tuomiopäivän laskuri nakuttaa. Viimeisellä rannalla… Ja niin edelleen, peloteilmaisuja kyllä piisaa.

Tampereen Työväen Teatterin keväässä ei näitä dystooppisia viestejä tarvitse vääntää rautalangasta. William Shakespeare kun kirjoitti jo reilu 400 vuotta sitten näytelmän, joka kaikessa sadunomaisuudessaankin on omiaan ravistelemaan katsojia. Nimeään myöten: Myrsky on tehokas otsikko ajassa ja maassa, jossa tuon tuosta kärvistellään milloin minkäkin nimisen myräkän jälkiseurausten kourissa. Vaikka pieniähän nämä täkäläiset silakat ovat joulukaloiksi…

(Ne joulukalat muuten saattavat kohta olla hankala hankkia. TTT:n Myrskyn käsiohjelma pysäyttää faktoillaan: tällä menolla maailman merissä saattaa vuoteen 2050 mennessä olla enemmän muovia kuin kalaa; maailmaan on tuotettu vuodesta 1950 lähtien yli kahdeksan miljardia tonnia muovia, josta suurin osa on yhä hajoamatta; muovijätteet tappavat miljoona merilintua joka vuosi.)

Tiina Puumalaisen ohjaamassa Myrskyssä ihmisen aiheuttama ilmaston häiriötila heittää napolilaisen ylimyksen omistaman huvijahdin kiville. Eli sen aution saaren rantaan, jossa tämä ilmastohäirikkö, Prospero, on veljensä ja mainitun napolilaisruhtinas Alonson juoniman petoksen tähden joutunut elämään seuranaan vain tyttärensä ja kaksi henkiolentoa. Näistä ilman henki Ariel on hyväntahtoinen mutta itsepäinen, kun taas noidanpoika Caliban on sekä pahapäinen, pahantahtoinen että pahanhajuinen.

Henget ovat myös ne, jotka tässä tarinassa saavat korjata ihmisten jälkiä. Rujo, halveksittu  Caliban koluaa saaren rantoja paitsi kootakseen hylkypuuta uusiokäyttöön myös siivotakseen aaltojen rantaan heittämän muoviroskan. Ja sitä muuten riittää. Lavastaja Teppo Järvinen joukkoineen on saanut roudata melkoiset lastit muoviroinaa näyttämölle – liekö itse Tampereen rannoilta ja kaduilta kerättyä?

Ilmainhaltija Ariel puolestaan saa toteuttaa isäntänsä Prosperon käskyjä, pistää tuulet puhaltamaan milloin milläkin voimalla ja kenenkin turmioksi. Ympäristötalkoisiin osallistuu myös näytelmän nuoriso, haaksirikossa saarelle joutunut Don Alonson poika Ferdinand (Saska Pulkkinen) ja Prosperon tytär Miranda (Maija Lang) . He totta kai löytävät toisensa muussakin kuin ekologisessa mielessä.

Kulutusyhteiskunnan syntisiä pahimmillaan edustaa Alonson seurueeseen kuuluva, läpi näytelmän ryyppäävä ja sekoileva kolmikko Stephano, Trinculo ja Adriana. Alkuperäistarinassa he ovat Alonson juoppo satraappi, narri ja ystävä, nyt risteilyisäntä, estradiviihdyttäjä ja “bändäri”. Heitä eivät myrskyt ja mylvinnät paljon hetkauta, pääasia, että viinaa piisaa ja hauskaa on. Niinpä tarjoiluvaunu pysyy matkassaan kuin ketjulla kytkettynä heidän harhaillessaan Prosperon saarella vailla tietoa ilmansuunnista.

Karismaattiset ylimykset, rakastettavat rentut

Myrsky on Shakespearen esitetyimpiä näytelmiä, mikä minua vähän ihmetyttää, sillä eihän se sisällöltään vedä vertoja mestarin komeimmille kuningasnäytelmille eikä nokkelimmille komedioille, vaikka siinä molemmista lajityypeistä aineksia onkin.  Tai ehkä sen suosion salaisuus on juuri siinä harmittomuudessa, unenomaisessa fantasiassa, joka vapauttaa roolihahmot realismin vaateista.

Puumalaisen ajatus tuoda vähän lisäsisältöä kepeään stooriin siis toimii, vaikka ei se Myrskystä vielä yhteiskunnallista draamaa tee. Ehkä Prosperon hahmoa vähän särmikkäämmäksi veistelemällä näytelmästä voi saada poliittisesti terävämmän. Nythän – ja yleensä aina – tämä saaren isäntä kuvautuu vain karismaattisena hahmona, joka tasapainoilee lempeän isän roolin ja kovan kostajan välillä.

Pentti Helinissä karismaa riittää, hän liittyy sulavasti näkemieni Prosperojen ketjuun, jonka aiempia lenkkejä ovat  Esko Salminen, Ismo Kallio ja Martti Suosalo, joka veti roolin 1990-luvulla Teatteri Pienessä Suomessa vain vähän yli kolmekymppisenä.

Arielina TTT:ssä liihottaa (eli lähinnä laahustaa) Jaana Oravisto, jonka roolihahmo on traditiosta aika lailla poikkeava ja siksi kiinnostava.  Ilmanhengellä on nyt laitossiivojan habitus ja oikeastaan myös työ, vaikka hän taikavoimia omaakin. Vapaista tuulista ei hänen hommissaan ole juuri tietoa, ennen kuin Prospero lopussa hänet vapauttaa.

Tampereella vieraileva Juhani Laitala  on ruhtinas Alonsona sopivan jymäkkä ja uskottava vastapooli Prosperolle, mutta katalan veli Antonion jätetään harmillisen ohueksi, vaikka sillä on esittäjänään niin kova tekijä kuin Aimo Räsänen.

Subrettitriona häiläävä juopporetkue on välillä varastaa shown, sillä tällaiset rentturoolithan ovat aina meikäläisyleisöille mieleen. Samuli Muje, Jyrki Mänttäri ja ihan erityisesti Miia Selin antavat näille laivaviinan viihdekäyttäjille kasvot, jotka taatusti puhuttelevat risteilymyönteisiä suomalaisia.

Led – valosuunnittelijan paras ystävä

Hyviä näyttelijöitäkin magneettisempia katseenvangitsijoita ovat tällä kertaa lavastaja Teppo Järvisen ja valosuunnittelija Eero Auvisen taidonnäytteet. Katsoja haukkaisee henkeä jo heti alussa, kun näyttämölle lipuu noin seitsenmetrinen jahti.

Kohta nousee se myrsky, joka toteutuu Järvisen loihtimien muoviliuskoista koostuvien aaltojen, Ayuvisen salamointivalojen ja äänisuunnittelijoiden oivallisena yhteispelinä.

Vaikuttavimmillaan visualisoinnissa ollaan kakkospuoliskolla, jossa nähdään todellista led-valoilmiöitä ja hajotettujen valospottien tykitystä. Merensininen muuttuu näyttämön täyttävissä led-valotolpissa metsänvihreäksi ja kohta vihanpunaiseksi ennennäkemättömän vaikuttavasti.

Led-valon on viime vuosina tuonut ihan uusia mahdollisuuksia valaistussuunnitteluun, mikä tuottaa koko ajan vain kekseliäämpiä sovellutuksia. Ne pystyvät visualisointiratkaisuna myös haastamaan videoteknisen kikkailun, josta alkoi viime vuosikymmeneltä lähtien tulla jo riesa, kun kaikki ohjaajat halusivat uudella välineellä leikkiä.

Tiina Puumalainen näyttää TTT:n Myrskyssä jälleen kerran ison näyttämökoneen käsittelytaitoaan. Hän osaa täyttää tilan hallitusti, vaikuttavasti ja tarvittaessa niin hienovaraisen kauniisti, että katsojalla on aina jotain odotettavaa hänen ohjauksissaan.