Kristiina Wallinin runojen lukija muistaa, miten hän istui lapsena runon minän tavoin mesiangervopöheikön edessä ja tunsi väkevästi, että sekä hän että pöheikkö ovat olemassa. Sitä, mitä angervon edessä tarkemmin sanoen tapahtui, ei voi kuvailla sanoin. Lapsi vain koki olemista, angervon olemista ja omaansa. Niinpä Wallin ei niinkään kuvaile olemisen kosketusta. Hän muistuttaa siitä. Hän liittää sen ensinnä siihen, mitä sanomme ”arjeksi” ja toisaalta siihen, mitä kutsutaan ”systeemiksi”. Arjessa tapaa runon minän havaintojen mukaan sellaista arkkitehtuuria, jossa voi elää, vaikka olemisen kosketus onkin alituisen hautautumisuhan alla. Systeemi suunnittelee pommikoneita ja sellaista arkkitehtuuria, jossa ei voi elää. Jürgen Habermasin ajatuksia mukaillen voi sanoa, että systeemi kolonisoi elävää elämää. Se perustaa arkeen siirtokuntia, joissa olemisen kosketukset on tapettu.

Wallinin kokoelma Kaikki metrit ja puut (2012) sopii hyvin tanssiteatterin pohjatekstiksi. Tai siltä ainakin äkkiä lukien tuntuu. Wallin sisällyttää kokoelmansa henkilögalleriaan tanssijan ja päättää teoksensa näyttämöarkkitehtuuria koskevaan tutkielmaan, jossa on henkilöitä, näyttämö ja näytöksiä. Mutta tanssijat ja muut henkilöt eivät ole varsinaisesti näytelmän henkilöitä. He ovat runon minän näkyjä. Wallin kertoo käyvänsä vuoropuhelua kuvataiteen, tanssiin, musiikin ja äänten kanssa. Tuo vuoropuhelu itse ei ole tanssia eikä teatteria eikä tanssiteatteria, vaan runoutta. Lukija muistelee olemisen kosketuksia kahden kesken runon henkisen minän kanssa. Näyttämön monenkeskisessä fyysisessä tilassa tilanne on rauhattomampi ja jännittävämpi, ja näin ollen epäonnistumisen riskeille altis.

Huikea vyyhti

Tukkateatteri

Kristiina Wallin: Kaikki metrit ja puut

Ohjaus Katri Häti – Visuaalinen suunnittelu ja valotekniikka Sara Aaltio – Sävellys Anniina Kangasniemi – Esiintyjät Anniina Kangasniemi, Päivi Röppänen, Leila Väisänen, Katri Häti

Näyttämöä hallitsee yhtenäinen elegantti estetiikka, joka tuo mieleen vanhojen mustavalkokuvien albumin. Albumista lavalle ruumiillistuneita henkilöitä on kolme: muusikko (Anniina Kangasniemi), tanssija (Päivi Röppänen) ja näyttelijä (Leila Väisänen). En yhtään tiedä, miltä viktoriaaniset alusmekot ovat näyttäneet, mutta kutsun heidän asusteitaan viktoriaanisiksi alusmekoiksi. Olennaista on, että nykyisillä katsojilla ei ole henkilökohtaista suhdetta mekkoihin. En sijoita valokuva-assosiaatioitani millekään vuosikymmenelle. Olennaista on, että ne eivät ole peräisin miltään nykyisille katsojille rakkaalta ajankohdalta. Etäännytyksistä seuraa, että katsoja kiittää tekijöitä vyyhden vapauttamista ja muistelee omia kokemuksiaan olemisen kosketuksista sillä tavalla kuin ne sattuvat mieleen tulemaan.

Sara Aaltion suunnittelema näyttämö on välillä vanhojen valokuvien tavoin tuttavallisen epäterävä, välillä yllättäviä näkymiä vilisevä. Kangasniemen musiikki rauhoittaa käänteissä ja virkistää tasaisella. Röppäsen koreografiat ojentautuvat uljaasti, vetäytyvät viehkosti ja päättävät vuorovaikutusepisodeja hauskasti. Väisänen ei lausu runoja, vaan replikoi toteavasti. Asiallinen henki lujittaa kuulijan kytköstä siihen, mitä kutsumme ”normaaliksi” elämäksi. Normaaliuteen saadaan jännitteitä, kun Wallinin teksti esitetään muuttamattomana ja rinnastetaan näyttämön toisenlaisiin tapahtumiin. Tekstin tanssijalla on miehen raajat ja hän on välillä alasti, välillä frakkiin pukeutunut. Näyttämön tanssija tanssii naisen jaloin alusmekkosillaan, frakkia kertaakaan kokeilematta.

Kaikki metrit ja puut on naisen kirjoittama runoelma, josta naiset tekivät näytelmän, jota voi suositella lämpimästi naisista pitäville miehille. Minussa esitys liitti varhaislapsuuden eroottisia muistoja olemisen ajattomaan kosketukseen. Näin kävi, vaikka esitys ei ollut korostetun eroottinen. Se suhtautui elämään muuten vaan myönteisesti.

Wallin kiittää taitelija Elis Sinistöä (1912-2004) dialogista. Sinistö oli sitä mieltä, että olemisen kosketuksille pitäisi antaa tilaa arkielämässä. Näin torjuttaisiin systeemin tungettelua ja väistettäisiin sen provosoimia verisiä vallankumouksia eli estettäisiin uusien systeemien voimaantuloa. Tukkateatteri ruumiillistaa dialogia kauniisti. Systeemi jätetään melkeinpä silleen. Olemassa olemisen muistamisen mielenkiintoisuutta ylistetään tahdikkaasti.