Kaikki suomalaiset tietävät, että Satu Rämö iski kultasuoneen kokeillessaan kirjoittajakykyjään dekkaristina. Vuonna 2022 ilmestynyt esikoisjännäri Hildurista tuli todelinen megahitti, ja sen jatko-osat Rosa & Björk ja Jakob vetivät kansaa puoleensa kuin ilmaisämpärit. Hiljattain ilmestynyt nelososa Rakel seurannee menestystiellä perässä.

Hildur-kirjan lukijoilta ja kriitikoilta saama suitsutus ja sen myötä kaupallinen menestys oli ansaittua. Se oli hyvin kirjoitettu, Islantiin sijoittuessaan sopivasti eksoottinen ja nimenomaan miljöökuvauksellaan tenhonnut jännäri.

TÄSSÄ VALOSSA suurin ihmetyksen aiheeni Turun kaupunginteatterin Hildur-tuotannossa onkin, miksi siihen on pitänyt ahnehtia aineksia Rämön kaikista kolmesta ensimmäisestä dekkarista. Ajateltiinko, että kun niitä avausosan komeita Islanti-kuvauksia ei oikein pääse toisintamaan näyttämöllä täysitehoisesti, pitää näyttämökerrontaan ottaa tilkettä jatko-osista?

Hildur olisi riittänyt hyvin yksin näytelmän pohjaksi. Silloin sen monet vahvat henkilöhahmotkin olisivat saaneet lihaa luiden ympärille. Nyt niin ei tapahdu. Ei ehdi. Materiaalia on vajaa kahden ja puolen tunnin (miinus väliaika) esitykseen ihan liikaa. Tarina ei lähde vetämään, puuttuu se paljon puhuttu flow. Näin siitä tulee nykivä.

Kun aikoinaan kuulin Hildurin Turun kaupunginteatterin toteutuksen päätekijöistä, ajattelin, että dramatisoinnista homma ei ainakaan jää kiinni, ohan talon oma dramaturgi Satu Rasila valtakunnan etevimpiä alallaan,. Hän on muun muassa kirjoittanut mainion setin musikaaleja turkulaisista paikallisaiheista (Seili, Kakola, Varissuo), ja ollut monen toimivan romaanisovituksenkin takana.

Hildurissa homma ei lähde pelittämään vastaavalla tavalla ja tasolla. Ensinnäkään sovitus ei dekkarjuonteeltaan ole erityisen jännittävä, mikä tässä genressä on aika fataalia. Myös Hildurin ihmis- ja perhesuhdeprobleemien setvinnästä tulee turhan sekava vyyhti.

Läpi Rämön kirjasarjan kulkeva keskeinen teemanahan on ollut pikkulapsina kadoksiin joutuneiden Hildurin siskojen kohtalo, ja se on Turun dramatsoinninssakin ihan hyvä, jopaä hallitseva elementti. Mutta se myös jättää lehdelle soittelemaan Hildurin muun elämänpiirin, työyhteisön, läheisimmän sukulaisensa Tinnan, poikaystävän…

MYÖS OHJAAJA Anne Rautiaiseen tohdin ennalta luottaa, mutta ei hänkään Hildurin hankalan materiaalin kanssa näytä pystyneen hmeisiin.

Monet simultaaniset kohtaukset ja takaumat toimivat sinänsä ymmärrettävästi, mutta näitä palasia on vain yksinkertaisesti liikaa. Siksi palapeli ei tule reilussa kahdessa tunnissa valmiiksi, se Iso Kuva jää hahmottumatta.

Valoilla ja videoilla Hildurin surffailuista saadaan upeita näyttämökuvia.

Visuaalisella ajattelullaan aina vakuuttanut Rautiainen luo nytkin hienoja näyttämökuvia valosuunnittelija Janne Teivaisen ja projisoinneista vastaavan Sanna Malkavaaran kanssa. Erityisesti molempien puoliskojen alkujen ja lopun surffikohtaukset läpikuultavalla fondeila tyrskyävine aaltoineen, ja Rosan ja Björkin katoaminen tunnelisyövereineen ovat erittäin vangitsevia visioita

Aalto-tematiikkaa näkyy myös näyttämöä läpi esityksen hallitsevassa lavastuselementissä, joka toisaalta muistuttaa muodoltaan Islanti-ulottuvuuteen sopivasti valaanpyrstöä tai suurta merilintua ja toisaalta toimii myös vuonojen rantakallioina. Muuten lavastus on niukka, vain muutamilla vahtuvilla kalusteilla pelataan. Tämä näyttämökuvan pelkistys on rohkea ja esityskokonaisuuden parhaita ratkaisuja. Kunpa vain itse tarina täyttäisi muuten avaran tilan.

Olin varma, että nukketeatterielementtejä ohjauksissaan rakastava Anne Rautiainen käyttäisi Hildurissakin nukkehahmoja esimerkiksi päähenkilön kadonneita pikkusiskoja markkeeraamassa, mutta ei, Rosan ja Björkin rooleissa nähtiinkin lapsinäyttelijät – no mikäs siinä, kun lapset (kakkosillassa näyttämöllä olivat Iina-Emilia Sokka, Tinya Granlund sekä Eedla ja Klaara Höglund) ovat rooleissaan oikein hyviä.

Muuten näytelmän henkilöt jäävät Hilduria (Asta Sveholm) ja suomalaista poliisikollegaansa Jakobia (Sami Lalou) lukuunottamatta aika epätarkoiksi, vaikka tarjolla olisi ollut monia kiinnostavia hahmoja; yhden, Ísafjörðurin poliisiaseman toimistosihteerin Olgan Rasila on luonut ihan omin päin, eikä se hullumpi lisä olekaan.

Asta Sveholm hyppää Hildurin tehtävässä suoraan syvään päähän, sillä tämä on hänen tänä vuonna alkaneen Turun kiinnityksensä ensimmäinen roolityö. Vähän enemmän näyteltävää hänelle olisi suonut, välillä Hildur jää nimikkonäytelmässään aika lailla varjoihin.

Kaikkiaan näyttämöllä pyörähtää kolmisenkymmentä roolihahmoa, joten fokusoimisen varaa olisi ollut.

AIKA YLLÄTTÄVÄÄ on, että Turun kaupunginteatteri ikään kuin tyhjentää Hildur-pankin kerralla esitysoikeudet Rämöltä saatuaan. Tosin varsinkin osin Suomeen sijoittuvasta kolmosromaanista Jakob jäi enin osa tarinasta käyttämättä, joten jospa siitä yhdistäisi aineksia nelosromaanin Rakel…

Uusin Rämö-jännäri on itselläni vielä lukematta, joten en tiedä, mitä draaman aineksia siinä olisi tarjolla.

Enpä tiedä sitäkään, millaisia diilejä Turun teatterissa on Rämön kanssa tulevista romaaneista tehty. Sitä ainakin sopii toivoa, jotta Rakel-kirjan myötä dekkarisarjan laadullinen käyrä kääntyy nousuun, lähemmäs avauksen tasoa.