Valtimonteatterissa hiljattain ensi-iltansa saanut  Saaramaria Kuittisen kirjoittama Voltti asfaltilla -näytelmä on tragediaa ja komediaa sekoittava esitys, joka  pureutuu työelämän raakuuteen –  mistäpä muualta, kuin siivouskomerosta käsin. Minkälaisena nykypäivä ja jatkuvat vyön kiristykset näyttäytyvät pienipalkkaisen silmin? Miten säilyttää omanarvontunto ja mielekkyys työntekoon alati kovenevassa maailmassa?

Erika Evan ohjaama dialogiesitys operoi ruohonjuuritasolla. Voltti asfaltilla rajautuu tarkasti yhteen työpäivään ja koko näytelmä tapahtuu ahtaassa siivouskomerossa, mihin Valtimonteatterin intiimi näyttämötila soveltuu mainiosti. Siivoojina työskentelevien kaverusten Hannelen ja Sinikan tavanomaiselta vaikuttava työpäivä aamukahveineen saa käänteen, kun työlle tärkeä lattianpesukone hajoaa. Rikkoutuvan koneen myötä työpaikan sisäiset kilpailutukset ja siivoojan hankala asema työyhteisössä näyttäytyvät Hannelelle ja Sinikalle yhä vain kurjemmilta. Miten parantaa omia työoloja, jos samalla pitää pelätä oman työn puolesta? Kuka pysäyttäisi pyörteen, joka tuntuu vievän mukanaan kaiken? Huomaako kukaan velan ja pelon moukaroimia? .

Periksiantaja ja uhmaaja

Hannelen ja Sinikan, joiden rooleissa nähdään Mona Kortelampi ja Sirja Sauros, täysin erilaiset tavat suhtautua työn kurjistumiseen tuovat toimivaa jännitettä elämään vessapaperipinojen keskellä. Naurettavuuksiin asti venyvä Sinikka (Sauros) jättäisi auliisti välistä lounaan ja ihmisarvoisen kohtelun, kunhan vain hommat tulisivat tehdyksi. Vastineen Sinikan alistumiselle antaa vastarintaa uhkuva Hannele (Kortelampi), joka pistääkin pystyyn protestin, tosin yhä vain siellä kellarin siivouskomerossa.

Vaikka henkilöhahmoissa kuultaa hetkittäin häiritsevä stereotypia siivoojista yleistiedottomina, onnistuvat Sauros ja Kortelampi luomaan näyttämölle koskettavasti kokonaiset henkilöt, joiden elämät rakentuvat katsojan eteen kuin vaivihkaa. Näyttelijöiden yhteistyö toimii ja näytelmän edetessä myös henkilöhahmojen vastakkaiset ongelmanratkaisutavat joutuvat testiin.

Kaksituntinen on esityksen kestoksi pitkähkö ja välillä kohtaukset tuntuvat harmillisen toisteisilta. Näytelmässä välkähtelee myös aika ajoin voimakaskin vastakkainasettelu. Pienet ihmiset ovat hyviksiä, pahikset lymyävät jossain etäämmällä, siivouskomeron ulkopuolella, puhelimen kantomatkan päässä. Siitä huolimatta, että esityksen näkökulma onkin yksilön, jyrkkä jakolinja tuntuu pahimmillaan välillä kaventavan tärkeää sanomaa ja työelämäkuvausta liiankin mustavalkoiseksi.

Hannelen kuvaama pysäyttämättömältä tuntuva pyörre riepottelee varmasti meistä monia, riskit ovat kuitenkin täysin erit. Toiset joutuvat tekemään voltin asfaltille, toiset mukavasti vaahtomuovialtaaseen.