– Sosiaalisen median infrastruktuuri ja rakenne kuljettavat ja vahvistavat tietynlaisia tunneilmauksia, Tampereen yliopiston viestinnän ja median tutkimuksen professori Kaarina Nikunen sanoo.

Meno on tunnepitoista. Somen algoritmit rohkaisevat kuplautumista, josta somen käyttäjät vaikuttavat innostuvan vaikka he muuta väittäisivät.

– On mahdollista rakentaa omia yleisöjä, joilta haetaan vahvistusta omille näkemyksille. Rakenne suosii myös konflikteja ja kärjistämistä, jotka lisäävät liikennettä alustoilla.

Ovatko tunteet poliittisessa keskustelussa pinnassa siksi, että ne ovat hyvä bisnes?

– Ehkä kärjistäen voi sanoa näin. Asiaan liittyy myös sosiaalisen median intensiteetti ja nopeus. Some on jatkuvasti läsnä iholla, koska se on meillä monilla kännyköissä, joten se tuottaa aika emotionaalista suhdetta keskusteluihin. Reagoimme nopeasti ja henkilökohtaisesti, vähän kärsimättömästi ja hätäisestikin.

Lopputuloksena eivät riitele asiat vaan ihmiset. Lyhytjänteinen, tunteita herättävä keskustelu luo jatkuvaa vastakkainasettelua, sanailua, joka jättää helposti alleen isommat poliittiset kysymykset.

Keskustelulla on Nikusen mukaan myös taipumus muuttua yksiääniseksi jankuttamiseksi yhteistä näkemystä etsivän vuorovaikutuksen sijaan. Kaikki puhuvat omaa totuuttaan muista välittämättä.

– Poliittisen keskustelun kannalta tämä ei ole ehkä kauhean hedelmällinen rakenne.

Nikusen mukaan somesta voi olla keskustelun kannalta myös hyötyä mikäli poliitikko sattuu olemaan taitava somenkäyttäjä.

– Somea voi käyttää myös hyvin harkiten ja rakentaa siellä keskusteluja. Se ei ole pelkästään kärsimätön, nopea ja reaktiivinen.

RUNSAS sata vuotta sitten, työväenliikkeen varhaisvaiheissa poliittisten tunteiden hyödyntämiselle oli oma termistönsä. Työväenliike ammensi voimaa erityisesti köyhän väestön epäoikeudenmukaisuuden ja vihan tunteista.

Poliittisen historian tutkijan Anna Rajavuoren mukaan tunteiden avulla rakennettiin uutta poliittista identiteettiä. Tässä olivat aktiivisia agitaattorit, poliittiset kansankiihottajat, joiden puheissa oli keskeistä tunneilmaisu. Rajavuoren mukaan työväestön poliittisen identiteetin perustaksi rakennettiin tunneyhteisöä, jossa vääryyden kokemukset käännettiin voimavaroiksi.

– Työväenliikkeessä pyrittiin jalostamaan hallitsematonta vihan tunnetta, jota tunnettiin esimerkiksi omistavaa luokkaa kohtaan, sellaiseksi tunteeksi, jota järjestäytynyt työläinen pystyi hyödyntämään poliittisessa toiminnassaan, Rajavuori sanoo.

Toisin kuin kollektiivisuudesta ja luokasta puhuneen varhaisen työväenliikkeen kaudella, sosiaalinen media on Kaarina Nikusen mukaan erittäin yksilökeskeinen. Millaista pitkäjänteistä ohjelmaa somessa jylläävien poliittisten tunteiden perustalle voisi rakentaa?

– Olemme viime vuosina nähneet, että populististen ja äärioikeistolaisten liikkeiden rakentumisessa sosiaalisen median kautta on hyödynnetty tunteiden, pelon, vihan ja pettymyksen politiikkaa. Siellä on luotu viholliskuvia esimerkiksi ulkomaalaisista ja katsottu menneisyyteen nostalgisesti, Nikunen sanoo.

Nikunen toteaa somen antaneen tutkimusten mukaan vauhtia poliittiselle populismille paitsi Suomessa myös kansainvälisesti.

Someviestinnän rooli on noussut politiikassa niin suureksi, että keskustelijat ovat siitä Nikusen mukaan jatkuvasti tietoisia. Poliittinen keskustelu on tästä syystä muuttunut myös perinteisessä mediassa ja eduskunnassa.

– Keskustelut eivät enää ole vain tietyssä paikassa, ne kulkevat vähän kaikkialla. Tietoisuus tästä vaikuttaa poliittiseen keskusteluun. Se voi aiheuttaa ärhäkkyyttä tai toisaalta lisätä varovaisuutta.

Poliittisia keskusteluja seuraava media tekee paikoin tunteista uutisia, jollaiseksi saattaa riittää esimerkiksi pääministerin “raivostuminen” eli aavistuksen korotettu ääni eduskunnan kyselytunnilla.

– Uutinen ei olekaan politiikan sisältö vaan tunteesta itsessään on tullut sisältö. Se kuvaa hyvin tätä siirtymää.

Ei pidä unohtaa tunteiden myönteistä merkitystä, niiden välttämättömyyttä. Nikunen korostaa esimerkiksi myötätunnon ja sen kokemisen poliittista merkitystä. Huolissaan on kuitenkin syytä olla, jos tunteet korostuvat poliittisten tavoitteiden kustannuksella.

– Se on asia, joka mietityttää sosiaalisen median vaikutuksessa myös politiikan ulkopuolella, ihmisten arjessa.

Työväenliikkeen suuruuden päivät ovat historiaa, mutta kollektivistinen kieli elää edelleen, myös yksilöllisyydestään tunnetussa sosiaalisessa me­diassa. Kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma käytti marraskuun alussa vasemmistoliiton puheenjohtajasta Minja Koskelasta puhuessaan sadan vuoden takaista ilmaisua.

– Koskela on jo kuukausien ajan rakentanut luokkavihaa porvaripuolueita kohtaan, ja hän pyrkii puheillaan syventämään kansan kahtiajakautumista. Vihalla ja katkeruudella ei rakenneta luottamusta, Pia Kauma kirjoitti X:ssä.

Koskela vetosi vastauksessaan luokkatietoisuuteen.

– Totta kai luokkatietoisuus kehystetään oikeistossa ”luokkavihaksi”, mutta en paljon huutelisi kansan kahtiajakamisesta sen jälkeen, kun on itse ollut pudottamassa 31 000 uutta lasta köyhyyteen, leikannut köyhimpien suomalaisten sosiaaliturvaa ja antanut veroaleja hyväosaisille, Koskela sanoi.

Rajavuoren mukaan Kauman ja Koskelan sananvaihto on kuin suoraan eduskunnan alkuvuosilta 1900-luvun alusta.

– Asetelma ja kokemus on täysin sama, samoin syytökset. Yksityiskohdat mihin viitataan ovat tietysti erilaiset.

Nykymaailmassa luokkavihasta puhuminen on Rajavuoren mukaan hankalaa, etupäässä Suomen sisällissodan ja reaalisosialismin historian vuoksi.

– Näen, ettei nykyisellä työväenliikkeellä ole tyytymättömyydelle ja vääryyden kokemuksille samanlaista käsitteellistä kehikkoa, jolla sitä ohjattaisiin kehittävään toimintaan vaikka some suosii tunneilmaisua.

Rajavuori korostaa, ettei viha ollut ainoa olennainen tunnesisältö, mitä työ­väenliike pyrki kehittämään.

– Vähintään yhtä tärkeä oli se toinen puoli, jo Ranskan vallankumouksesta tuttu veljeys, toverillisuus ja solidaarisuus. Myös tämä oli vihan tavoin luokkaperustainen tunne, jota pyrittiin jalostamaan yhteistoiminnan kautta.

Solidaarisuuden tunteen muuntaminen yhteiseksi toiminnaksi edellyttää ihmisten välistä yhteyttä, jonka Rajavuori kokee aikaisempaa vaikeammaksi.

– Ovatko ihmiset yhdessä muutenkin kuin omissa kuplissaan laitteidensa välityksellä? Jos tavoitteena on toimintakyky, se jää vähän vajaaksi.

JOS työväenliike aikoinaan valjasti heikomman kansanosan tunteita osaksi yhteistä rintamaa, päähänpotkitun väen tunteiden herättelyssä kunnostautuvat nykyisin populistit.

– Samanlaisiin tarpeisiin vastataan nytkin. Epävarmuus, pelko omasta asemasta ja kokemus jälkeen jäämisestä, nämä ovat tunteita, joista populismi nousee.

Jos ideologinen kehys, mihin tunteet liitetään, on kadoksissa nykyiseltä työ­väenliikkeeltä, se on Rajavuoren mukaan hukassa myös populisteilta. Tunnepohjaista viestintää hyödyntää nykypuo­lueista Rajavuoren mukaan taitavammin Petteri Orpon (kok.) hallituksessa kakkospuolueena toimiva perussuomalaiset.

– He ovat olleet aivan ylivoimaisia sosiaalisessa mediassa, jossa tunneilmaisu on helppoa ja siitä palkitsevat sekä alusta että käyttäjät. Ehkä muutkin ovat alkaneet käyttää samoja keinoja, mutta jos some yhtäkkiä kaatuisi, perussuomalaiset olisi aika heikoilla. Maahanmuuttoa lukuunottamatta heillä ei ole tukenaan muuta poliittista ohjelmaa.

Toisin kuin työväenliikkeen alkuaikoina, pelkkä tunteen herättäminen vaikuttaa perussuomalaisille Rajavuoren mukaan riittävän.

– Populisteilta puuttuu tulevaisuuden visio, näkymä siitä, mihin tunteisiin vetoamisella pyritään.