Tiiviinä työparina jo pitkään teatteria tehneet Aino Pennanen, teksti, ja Riikka Oksanen, ohjaus, eivät ole lähteneet Valeäidit-näytelmässään vatvomaan äitiyden ja perheinstituution muutosprosesseja paineistavassa kilpailuyhteiskunnassamme (tuo voisi olla joku virallisempi kiteytys näytelmän aihepiiristä) sormi pystyssä ja otsa kurtussa. Sitä vieraannuttamisen lajia saadaankin sittem kauhalla annostellen ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Tekijät lyövät perhemyytin käsittelyn surutta leikiksi – kiitos siitä. Sitä tosikompaa sorttia aiheesta onkin tuutattu faktana ja fiktiona jo varsin riittoisasti.

VALEÄITIEN ALKUPUOLI on paksuilla väriliiduilla alleviivattua, välillä miltei farssimaista parodiaa monimuotoistuvien perhekäsitysten ja perinteisten ydinperhearvojen törmäyksestä.

Liisa hankkiutuu lapsivihamielisen uranaisystävänsä avulla töihin it-firmaan vetämään Family Control -sovellusprojektia, mihin hänellä ei pitäisi omien asenteidensa valossa olla mitään edellytyksiä. Niinpä hän tutkimusmielessä soluttautuu lapsiperheystävällisen Muksulan kaupunginosan superäitien joukkoon. Ihan valtavan kivassa, kehittävässä ja turvallisessa leikkipuistossa tietenkin.

Siinä vaiheessa kun puiston muut vanhemmat, jotka tullaan tuntemaan vain lastensa nimien kautta, ”Pipsanäiti”, ”Jerenjateronäiti” lyövät Liisan eteen allekirjoitettavaksi kansalaialoitteen, joka kieltäisi uusperheet, tämä huomaa uineensa liian syviin vesiin. Mutta paluuta ei enää ole.

Muksulan superäidit (Eeva Soivio ja Miro Lopperi, oikealla) maanittelevat Liisaa allekirjoittamaan jyrkän kansalaisaloitteen.

Parisuhteessakaan Liisalla ei ole helppoa. Eero elää yhteishuoltajuuden vuoroviikoillaan täysin lapsen ehdoilla, mutta yrittää jakomielitautisella vimmalla todistaa rakkauttaan myös Liisalle. Se tapahtuu ultraäitelien (ja -kökköjen) rakkausrunojen kautta.

Kärjistys ulottuu esitysen audiovisuaaliseen maailmaan asti ylisuurina esineinä ja tehostettuina toimintaääninä – en ihan ymmärrä miksi, vaikka siinä kuinka sitä lapsen perspektiiviä mittakaavaa olisikin.

Ylipäätään Valeäitien kaikki voimallinen alleviivailu alkaa aika pian tuottaa ähkyä. Tuntuu kuin olisi syöttötuolissa, ja yhä uudelleen ja uudelleen lähestyy kukkurainen lusikkamössöä saatesanoin ”täältä tulee, brumm brumm, vielä yksi lentokone…”

VÄLIAJAN JÄLKEEN esitys lähtee lopullisesti lapasista, tai jopa hukkaa ne. Stoori lähteen liukumaan estottomasti surrealistiseen ja sovelluskehittelyissään jopa scifi-komedian suuntaan. Ja pim!, muuttuu heti kiinnostavammaksi ja hauskemmaksi. Nyt lyödään ihan kunnolla yli, kun tarinaan ilmaantuu äitilahkoa, neitseellistä raskautta, superäitien takinkääntöjä, jätettyjä muksuja ja vielä käsistä lähtevää presentaatiotilaisuutta, jossa Liisa ”turvallinen syli” -sloganeineen pesee kilpailijansa.

Nuo saavat monet aiemmin esitellyt henkilöt, kuten Eeron miniäkriittiset vanhemmat ja tarkkaritädin tai Liisan lastenvihaajaystävän ja kohkaavat nörttityötoverit näyttämään kliseisiltä parodiahahmoilta.

Kun esitys lähtee vyörymään vapaalla, myös sen yksi päähenkilö, viisivuotias Alanis (jonka lystikkään rokahtavasta nimestä on riittänyt puitavaa superäitipiirissä) alkaa näyttäytyä koko ajan vain todellisemmalta hahmolta. On tekijöiltä ja erityisesti näyttelijältä hieno ratkaisu, että vaikka Alanista esittää päälle nelikymppinen Santtu Karvonen, tätä hahmoa ei tehdä infantiilisti pelleilen vaan tutkitusti, vakavasti ottaen. Siksipä Alanis on esityksen uskottavin hahmo. Erottuva, koska uskottavuus ei muuten ole tämän näytelmän roolihahmoston perusominaisuuksia.

Mutta monia herkkuja sieltä löytyy. Miro Lopperi on useista rooleistaan erityisen säväyttävä Eeron ex-vaimona Saanana, Eeva Soivio on vakuuttava romahtavana Pipsanäitinä ja Robin Svartström nostattaa hien pintaan superempaattisena, kaikkea syleilevänä runoilija-Eerona.

Vain Pia Anderssonilla on esityksessä yksi rooli. Hän luovii sulavasti läpi esityksen tyylilajien ja hahmonsa itselleen punoman valheiden verkon. Hänen Liisansa ei tarvitse niin vahvaa väritystä kuin muu porukka, mutta kun koko tämä mammamaailma lähtee suistumaan radaltaan, on Liisakin pyörteessä täysillä mukana.

Erityismaininta pitää antaa vielä Miro Lopperin antaumuksella ”nukettamille” leikkipuiston vallattomille veljeksille, Jerelle ja Terolle, joista esityksen hullunmyllyvaiheessa tulee Liisan huollettavia. Sellaista ääriväkivaltaa, jota nämä mollamattihahmot toisiinsa kohdistavat, näkee näyttämöllä harvoin. Jos sen tekisivät elävät näyttelijät, Valeäidit olisi K18-kamaa.