Kansallisteatteri aloitti syysnäytäntökautensa  esitykset poikkeuksellisen aikaisin eli  jo ennen elokuun puoltaväliä johtuen tietysti siitä, että viime keväältä ja jo syksyltäkin jäi ensi-iltajonoon niin monta esitystä. Tämä syksy tulee siis olemaan suorastaan ruuhkainen, ensi- iltoja on remontin kourissa olevalla teatterilla  kymmenen neljässä eri esityspaikassa plus päälle vielä Kiertuenäyttämön 10-vuotisjuhlaesitys, joka pyörii muun muassa palvelutaloissa.

Espoon kaupunginteatterin kanssa yhteistyönä on vielä luvassa Jotunin klassikkokomedia Kultainen vasikka, jota esitetään Espoon Revontulihallin näyttämöllä

Viime syksynä koekäytetty Kansallisteatterin väistötila Vallilan konepajalla – joka nyt kunnon kuosiin laitettuna ansaisee jo nimensä Vallilan Kansallisteatteri – sai toimia ensi-iltatarjonnan avausmiljöönä. Molièren vuonna 1668 kirjoittama klassikko Saituri  saakin  vanhan teollisuusympäristön upeista puitteista patinoitua lisäarvoa.

Vielä erityisempää ekstraa se saa siitä, että teoksen on ohjannut Vesa Vierikko, joka yleisön iloksi ei jättänytkään ohjaajauraansa yhden kokeilun asteelle (Gabriel, tule takaisin  sai ensi-iltansa Kansallisen Willensaunassa syksyllä 2018), vaikka niin oli alunperin ajatellut. Vierikko jos kuka tuntee Molièren komediamaailman jipot, sillä hän pääsi 1980-luvun lopulla näyttelemään Ryhmäteatterissa pikkunipun keskeisiä Molière-rooleja lajin ykkösketjun taitajan Arto af Hällströmin ohjauksessa.

Vierikko on tunnettu huipputarkasta näyttelemisestään, ja sitä ominaisuuttaan hän on siirtanyt onnistuneesti ohjattaviinsa, niin aikoinaan Gabrielissa kuin nyt Saiturissa. Niinpä voi hyvällä syyllä sanoa, että Vallilassa nähdään ohjaajansa näköistä teatteria.

Ja minkä näköistä! Ulkoisesti sekä koreaa että rujoa.  Nuoret ovat sulokkaita, vanhat kaikkea muuta.

Maskeerauksen suunnitellut Petra Kuntsi on tosiaan pannut parastaan revittääkseen tuota sukupolvien kuilua. Skaala ulottuu Asta Sveholmin esittämästä punaposkisesta saiturin tyllerötyttärestä  Elisestä ja Jussi-Petteri Peräisen vaaleakiharaisesta poikakoristuksesta Cléantesta Karin Paciuksen näyttelemään kalmanaamaiseen palvelijatarrouva Claudeen  ja Juha Variksen rappionaturalistiseen ajuri/kokkihahmoon. Myös itse pihtari Harpagon on aika pysäyttävä ilmestys.

Ulkonäön ei kannata antaa liikaa vangita katsetta (vaikka monesti se vaikeaa onkin). Näytelmän roolihahmojen ydin löytyy  niiden sisältä, ja sen Vierikko on osannut kaivaa näkyviin näyttelijäohjauksella, jossa nyanssit on hiottu veitsenteräviksi ja yksityskohdat kasvavat  monesti mittaansa suuremmiksi.

On tosin sanottava, että välillä nämä pienet vinjetinomaiset eleet, ilmeet ja äännähdykset uhkaavat ottaa näyttämöllä liikaa sijaa eli varastaa shown. Tietoinen ylinäytteleminen  ja gestiset gägit ovat rikaste vain tiettyyn mittaan asti. Ylivijeltyinä ne alkavat uuvuttaa. Onneksi kärrit eivät Saiturissa lähde käsistä kohtuuttoman usein.

Nuoruuden suloinen lintu törmää naavakuuseen

Molièren Saiturin voima on, niin kuin aika monissa hänen komedioissaan, juuri tuossa nuoruuden hehkeän optimismin ja ikääntyneempien kyynisyyden ja omahyväisyyden törmäyksessä. Saituri Harpagonilla on patologinen tarve haalia mammonaa, jolla hän ei ole valmis tekemään mitään, ainakaan kenenkään toisen hyväksi. Rahaa vaan on kätketyssä kirstussa oltava paljon, mutta ilmeisesti sitä ei koskaan ole tarpeeksi.

Ahneus ja itaruus sokaisevat Harpagonin niin, ettei hän näe oikeaa elämää ympärillään. Tyttärensä ja poikansa herääminen rakkauteen on tälle äijälle ihan who cares -osastoa… ellei siitä sitten voisi hyötyä taloudellisesti.

Kun poika Cléante sitten sattuu rakastumaan samaan nuoreen naiseen, jota kääkkääntyvä Harpagon on katsellut sillä eli omistushaluisella silmällä, on avoin konflikti ja monenmonisista sekannuksista rakentuva farssi valmis.

Sekasotkut selvietään Moliére-komedioissa usein sovintojuhlamaisessa loppukohtauksessa. Vierikon Saiturissa tämä vedetään viistosti virnuillen överiksi. Siinä Harpagonin leppyminen ja nuorten parien onnen saavuttaminen uhkaavat jäädä aatelisherra Anselmen ja tämän kadoksissa olleen pojan eli saiturimme hovimestarin Valèren jälleennäkemisen varjoon. Lettien heiluttelu on korskeampaa kuin heviorkestreilla.

Kun noin vuosi sitten näin ensimmäisiä promokuvia tulevasta Saiturista ajattelin, että Markku Maalismaan kuivansitkas olemus on jo lähtökohtaisesti aivan omiaan Harpagonin hahmoon.  Se kuva täydentyi Vallilassa. Maalismaan verraton tulkinta piirtää eteemme sekä ääneltään että kropaltaan narisevan, pihiyttään vähän syövän ukon, joka  haaskalinnun lailla kyyläilee lähipiiriän mahdollisten anastusaikeiden ja huijausten pelossa. Mausteeksi hyppysellinen  Peteliuksen  James Potkukelkkaa ja muutama muu pikkulaina elokuva- ja sketsiviihteestä, niin  viihdyysarvot ovat huipussa.

Harpagonin vastapainona nuoruuden iloa ja voimaa säteilevät teatterikorkeakoululaiset Asta Sveholm, Jussi- Petteri Peräinen ja Sami Lalou. Entinen TeaKin näyttelijäntyön proffa Vierikko on ihastuttavasti  saanut heidät etsimään ja löytämään komedianäyttelemisestä olennaisen: ei liikaa, ei liian vähän, vaan ihan  inansa yli sopivan.

Arto af Hällströmin suomentaman näytelmän dialogissa on sitä samaa. Alkuperäiselle uskollisia ollaan, mutta pienet irtiotot ovat sallittuja. Siksi Moliéren paikoin ylevään kieleen on sujautettu esimerkiksi pari nykypäivän hävyttömyyttä terästykseksi. Tarkkaa täsmäiskuilua eikä liian taajaan.

Sitä myös on Vierikon komediaohjaaminen kautta linjan. Vaikka mopo keuliikin välillä, ehkä sekin määrittyy lopulta  taitoajoksi.