Tampereen Teatterikesän päätösviikonloppuna nähdyssä Kotkan kaupunginteatterin elämäkerrallisessa näytelmässä Aino A. erityislaatuista ja erinomaista oli nimenomaan se, että se ei jämähtänyt kankeaksi näyttämöbiografiaksi tai näköispatsasteluksi. Sen sijaan se loi monivivahteisen ja eloisan kuvan keskushenkilöstään, joka suotta on jätetty arvoaan vähäisemmälle huomiolle puolisonsa varjoon

Kaiken takana on nainen, tiesivät Matti ja Teppo jo kauan sitten iskelmäklassikossaan, mutta arkkitehtuurihistorian keskeisessä Alvar Aaltoa käsittelevässä luvussa moinen teesi on ollut pitkään unohdettu. Suomalaisen kulttuurin suurmieheksi jo liki sata vuotta sitten kanonisoidun Alvarin ensimmäinen puoliso Aino Aalto o.s. Marsio (1894-1949) on nostettu ansaitsemaansa arvoon oikeastaan vasta viime vuosina. Virpi Suutarin erinomaisessa dokumenttielokuvassa Aalto (2020) Aino Aalto nähtiin vahvemmin miehensä tasaveroisena tyoparina ja itsenäisenä taiteenluojana kuin vain vaimona ja muusana niin kuin yleensä aiemmin. Jari Järvelän romaani Aino A. (2021) ja tämä Kati Kaartisen sen pohjalta kirjoittama näytelmä ovat jatkaneet samalla linjalla.

Niinpä Kaartisen näytelmä osoittaa tai väittää tai haastaa, että Aino Aalto pisti uusiksi Alvarin suunniitelupiirrustuksia uusiksi monessa merkkityössä, muun muassa Jyväskylän työväentalon, Paimion parantolan ja Villa Mairean kohdalla. Hän myös torppasi miehensä hurjimpia monumentalismihaaveita, kuten sen, että Jyväskylän harju olisi kaupungin uuden kavaramman eskustan luomiseksi pitänyt ”lanata” ja täyttää Jyväsjärvi tuolla maa-aineksella. Jos tarina on tosi, kumarran jyväskyläläissyntyisenä Aino Aaltoa vielä syvempään.

Vähän kekarimaista Alvar Aaltoa esitti Kalle Kurikkala.

Jos Aino suostuikin noudattamaan polyteknisessa korkeakoulussa opettajaltaan Armas Lindgreniltä saamaansa ”neuvoa”, että mikäli nainen haluaa tulla hyväksi arkkitehdiksi, hänen pitää luopua naiseudestaan, niin monessa muussa asiassa hän ei periksi antanut. Esimerkiksi siinä, että hän halusi oman nimensä näkyviin ja lausuttavaksi ääneen. Olla jos ei vallan huomattava, niin ainakin huomattu arkkitehti ja suunnittelija. (50-vuotispäivänään julkaistussa synttärijutussa hänen sanottiin arkkitehtitöidensa ohella ”harrastaneen kalusteita ja lasia”.)

Ehkä ”naiseudesta luopumista” ilmentää se, että tavallinen perhearki ja äitiyden perusasetukset eivät olleet Aino Aallon ominta aluetta. Niinpä näytelmässäkin merkittäväksi hahmoksi nousee perheen kotiapulainen ja lastenhoitaja Anni, joka vapauttaa niin Ainon kuin Alvarinkin elämään työlleen.

KUN NAISTEN näytelmä vahvasti on, tarinan eli Ainon elämän miehet ovat Aaika lailla statisteja, monissa kohdin koko lailla pellejä tai ainakin karikatyyrejä. Sellainen on myös näytelmän Alvar Aalto, joka sortuu helposti sekä rakennustaiteellisiin haihatteluihin että ihmissuhteellisiin elosteluihin. Aino puristaa itsensä sietämään miehensä syrjähypyt, utta on hänellä omatkin avioelämän ulkopuoliset kihinänsä. Näytelmä nostaa framille – mutta myös jättää juonteen käsittelyn vähän vajaaksi – hänen suhteensa unkarinjuutalaiseen László Moholy-Nagyyn, Bauhaus-suuntauksen yhteen perustajaan.

Vahvasti läpi näytelmän pysyy sen sijaan esillä Ainon esikuva, naisarkkitehtiemme tiennäyttäjä Wivi Lönn, jota päähenkilö ihailee paitsi hänen suunnittlijalahjojensa mutta myös rohkeiden elämänvalintojensa tähden.

Aino Aallom oppiäitiä ja ystävää Wivi Lönniä esitti Anne Niilola (vasemmalla).

Alvar Aallon suurmiesmuotokuvaan näytelmä tekee pikku napautuksin vähän säröä. Esille nousevat sivulauseenomaisesti Alvarin rooli sisällissodassamme valkoisten joukoissa, joissa hän joutui mukaan myös teloitusryhmiin. Riitasointuiselta kuulostaa myös Alvarin retostelut sillä, kuinka hän kansainvälisen arkkitehtiliiton puheenjohtajana pääsi osallistumaan natsien parhaisiin pippaloihin ja rupattelemaan itsensä ”Aatunkin” kanssa.

Se päälause tässä näytelmässä on kuitenkin koko ajan Aino Aalto, hänen luja tahtonsa ja oikeutettu kunnianhimoisuutensa. Ainon elämää seurataan opintojen alusta kuolinhetkeen asti. Kronologisesti edetään, mutta ei kuivasti tai kulmikkaasti. Sini Pesosen ohjausote on koko ajan rennon kepeä, paikoin Aino A. on kuin fiksu komedia, kun päähenkilö yrittää etsiä ideaalisia etenemisreittejä miesten hallitsemassa taiteellis-teknillisessä elämänpiirissään.

Ainoa esittävä Miia Maaranen on näyttämöllä läsnä miltei koko näytelmän kaksi ja puoli tuntisen keston. Ja nimenomaan läsnä, sillä Ainon kautta syntyvät kaikki näytelmän perusvireet, niin toiminnalliset, koomiset, poleemiset kuin lopun liikuttavat. Maaranen tekee vaativan roolin kaikki sävyt ilman suuria elkeitä, hienovaraisesti Ainon perusolemusta säädellen.

Aino A. -esitys valtoihinsa myös audiovisuaalisilla ratkaisuillaan. Näyttämökuvassa oli aaltomaisia kaarevia puupintoja lavastuksessa, Aaltojen Riihitien kodin interiöörin mukaelmaa, tavaramerkkikalusteita (myös niiden käytännöllisyyysvajeille piruilevassa merkistyksessä) tarpeistossa. Äänimaisemana soi livenä soitettu pienieleinen, mutta hienosti tunnelmia myötäilevä Jouni Bäckströmin esitykseen varta vasten säveltämä musiikki.

Aino A. oli hieno huipennus Tampereen Työväen Teatterin taiteelliseksi veturiksi tulevana syksynä siirtyvän Miko Jaakkolan Kotkan johtajakaudelle. Sen ohjaajalta Sini Pesoselta voimme sen sijaan odottaa tulevaisuudessa mainetekoja nimenomaan Kotkan kaupunginteatterissa, sillä hän on solminut sinne kolmivuotisen ohjaajasopimuksen alkaen keväästä 2026.

NÄIN TÄMÄN vuoden Teatterikesässä kolmen niin sanotun maakuntateatterin esitykset. Maantieteellisesti mentiin linjalla Kymenlaakso, Keski-Suomi, Kainuu ja lajikirjolla kotimainen kantaesitys, käännösdraama, kotimainen klassikko.

Tuon kolmikon keskiarvosana nousee helposti kiitettävän tuntumaan. Jos joukkoon lisää festivaaliohjelmistossa mukana olleen Tampereen Teatterin esityksen Vieras (joka minun kirjoissani oli viime kevätnäytäntökauden paras esitys), ja seitsemän ei-helsinkiläisen teatterin valioluokan yhteistuotannon Ei kertonut katuvansa, keskiarvo ei kun nousee. Rohkeampi sanoisi, että maakunnissa menee nyt lujempaa kuin pääkaupungin teattereissa konsanaan.

Moinen johtopäätäs voi levätä ohuella pohjalla, mutta oiva kotimainen taso kertoo ainakin siitä, että Tampereen Teatterikesän taiteellisen triumiviraatin Taija Helminen – Hilkka-Liisa Iivanainen – Tanjalotta Räikkä tuntosarvet ovat olleet ohjelmiston tämän puolen valinnoissa hyvin ojossa.