Yhdeksän vuotta sitten näin Kansallisteatterin Omapohjassa Juha Jokelan ohjaaman Suomen kantaesityksen Duncan Macmillanin näytelmästä Keuhkot (Lungs). Esitys on jäänyt syvälle muistiini paitsi hurjan intensiivisenä kahden näyttelijän draamana myös siksi, että se taitaa yhä olla Jokelan ohjauskatalogissa ainoa näytelmä, jota hän ei ole itse kirjoittanut vaan ainoastaan suomentanut.

No, ainoastaan ja ainoastaan – Keuhkot-näytelmän suomennos on läpi sataminuuttisen kestonsa täynnä Jokelan omille näytelmille ominaista noperytmistä, mutta luontevaa sanailua. Se on kahden toisiinsa kiintyneen roolihenkilön sähäkkää kuittailua ja omalakista rakkauspuhetta.

Macmillanin näytelmä on painokas, mutta samaan aikaan hauska ja koskettava pohdiskelu, jonka ydinkysymys on se usein toistuva: voiko tällaiseen, ties minkälaisten uhkien piinaamaan maailmaan tehdä lasta?

Näytelmän nimettömäksi jäävät nainen ja mies suunnittelevat perheen perustamista – tai pikemminkin kiemurtelevat, jahkailevat, pallottelevat päättymästi aiheen ympärillä. Erittäin ympäristövastuullinen nainen valmistelee ekologisiin kysymyksiin liittyvää väitöskirjaansa, muusikkona jonkinlaiseen toimeentuloon pyrkivä mies on ilmastokriisistä, luontokadosta ynnä muista ympäristöuhista huolissaan mutta pienemmällä mittakaavalla.

Lapsi päätetään kuitenkin lopulta tehdä, nainen tulee raskaaksi, onni on valtava ja tulevaisuuden suunnitelmat suuria mutta järkeviä. Kunnes tulee keskenmeno. Romahdus, masennus ja ero.

Mutta vielä syttyy uusi valo tunnelin päähän. Siitä loppukiihdytys elämän ehtooseen saakka. The End – kaunis kuin mikä.

NÄYTELMÄN KANTAESITYS oli niin hyvä ja kompakti, että kuvittelin monen suomalaisteatterin tarttuvan Macmillanin tekstiin. Eihän se tarvitse toteutukseensa kuin jonkun pienen studiotyyppisen paljaan näyttämön. muutaman kohdevalotolpan. Ei värikästä ja röyhelöistä puvustusta, ei oikeastaan lavastajaa eikä äänisuunnittelijaakaan.
Mutta se tarvitsee kaksi näyttelijää, mieluusti pirun hyvää.

Vuoden 2015 kantaesityksen jälkeen vain Klockrike-teatern on Suomessa tehnyt Keuhkot, heti samana vuonna ruotsiksi nimellä Nästa andetag (hyvä käännösnimi muuten). Kunnes Jyväskylän kaupunginteatteri kaivoi Macmillanin näytelmän unohduksen suosta ja teki sen juuri Jokelan käännöksella. Se sai ensi-iltansa teatterin pienellä näyttämöllä viime syyskuussa.

Kyllä kannatti tehdä. Perttu Leinosen tuore ohjaus otettiin Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon, ja TTT:n Kellariteatterissa nähty ensimmäinen esitys torstai-iltana vastaanotettiin suorastaan raivokkaalla ihastuksella.

KEUHKOT-NÄYTELMÄÄN on helppo rakastua. Erityisesti sen esittäjiin, koska juuri muuta ei nähtävänä ole. Duncan Macmillanin lähes nihilistiset ohjeet näytelmän ylöspanosta riisuvat muut tehokeinot minimiin.

Ohjaaja Leinonen kertoo hyvin tästä lähtökohdasta käsiohjelmassa (jota ei tietenkään ole lupa tehdä paperisena vaan ainoastaan verkkoon):
”Macmillan ottaa esitysohjeillaan Keuhkot-näytelmässään pois jotain todella olennaisia teatteritaiteen palasia. Ja kuinka ollakaan, jäljelle jäävä saa korostetun merkityksen.”

Koska näyttelijäkaksikko on tuo jäljelle jäävä, siltä vaaditaan paljon. Ria Kataja ja Mikko Nousiainen olivat upeita Kansallisteatterissa, mutta ihan heidän veroisiaan ovat myös Hegy Tuusvuori ja Markus Virtanen Jyväskylän versiossa.

Tämä näytelmä vaatii esittäjiltään totaalista läsnäoloa, tiheää yleisökontaktia, ja sen Tuusvuori ja Virtanen saavuttavat luontevasti vailla mitään kosiskelevia temppuja.

Jos Duncan Macmillan olisi sallinut musiikin käytön , näiden jyväskyläläisnäyttelijöiden intensiiviset roolityöt voisi kiteyttää vaikka esityksen loppulauluksi Pauli Hanhiniemen Me ollan ne -biisin hienoin sanoin: