On ollut joka tapauksessa sen verran ”elämänmakuista” menoa, että seksi- tai seksintappajahelteet, saunassa asuminen yhteiskunnan sponsoroimana, lentokoneperformanssit tai rinta paljaana homoklubilla takapuolen piiskaaminen ovat tuntuneet sangen triviaaleilta asioilta, vaikka muu Suomi niihin tuntuu päähuomionsa keskittäneenkin. Toki viimeisin voisi kenties olla ihan kokeilemisen arvoinen tapa rentoutua, jos joskus näistä arjen murheista pääsisi irtautumaan…

Edellisen kolumnini tälle palstalle kirjoitin New Jerseystä, jossa vajaan parin viikon loman aikana sai jonkinlaista perspektiiviä Trumplandian elämään ja arvoisan presidentin persoonaan parin häntä käsittelevän kirjan kautta. Kotiin palattuani postiluukussa odottikin kirje ulosottovirastosta, jossa kehotettiin maksamaan 415 860,60 euroa. Maksuaikaa annettiin tasan viikko.

Siitä tuli elämäni ensimmäinen lasku, jota en ole maksanut. Jäin kuitenkin pohtimaan juuri kokemaani ja lukemaani pohjaten, että USA:ssa syntyneenä Markku Ritaluoma saattaisi hyvinkin olla kyseisen valtion johtaja. Onneksi emme ole vielä siinä vaiheessa kansakuntana, vaikka tuntuu siltä, että luisu on vahvasti siihen suuntaan.

Oma uskoni niin sanottuun suomalaiseen oikeusvaltioon, viranomaisten jumalaiseen erehtymättömyyteen sekä objektiivisuuteen romahtivat jo pari vuosikymmentä sitten, mutta on sanottava, että Sunny Car Center -sotku, jonka annoin sotkea elämäni jonkinlaisen naivin ja hupsun velvollisuudentunteen ajamana, ei ole mitenkään kirkastanut kuvaa. Useimmilla suomalaisilla lapsenusko kuitenkin on tallella, eikä sitä uskoa paljon horjuta poliisin ynnä muiden laillisuusvalvojien korruptio tai rikostuomiotkaan.

No, omat taloudelliset murheet ja väännöt absurdin oikeuslaitosbyrokratian kanssa jatkuvat vielä varmaan puolitoista vuosikymmentä, koska tässä maassa konkurssin tehneitä tai muuten ylivelkaantuneita rangaistaan pidemmin ja ainakin taloudellisesti huomattavasti ankarammin kuin murhaajia ja raiskaajia.

Nuo ajatukset jäivät kuitenkin taka-alalle, kun tuli uutinen luokkatoverini kuolemasta. Hänet vei karmiva ja äärimmäisen nopeasti muutamassa kuukaudessa edennyt ALS-tauti, jota myös me jo hieman etäisemmiksi jääneet tuttavat saimme seurata sosiaalisen median välityksellä. En voinut kuin ihailla sitä tapaa ja avoimuutta, jolla sairaanhoitajana ennen sairastumistaan työskennellyt nainen asiaa päivityksissään käsitteli. Tuli itku, ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, vuosiin.

Viime viikolla tutustuin vaimon kautta hänen ystäväänsä, joka sairastaa toista aivan hirveää sairautta, johon ei parannusta ole, eikä taida ihan pian tullakaan. CRPS-oireyhtymä on vienyt häneltä jo liikuntakyvyn lisäksi aviomiehen, joka ei kestänyt oman turhamaisuutensa takia rollaattorin kanssa liikkuvaa vaimoa.

Yksin jätetyllä naisella, jonka raajoista vain yksi toimii enää kunnolla ja jota järkyttävät kivut vaivaavat koko ajan, on kuitenkin unelma – hän aikoo painua vielä crossfit-salille treenaamaan, vaikka väkisin. Tulin kiitolliseksi, että oma vaimoni tuntuu vain rakastavan sitä enemmän, mitä syvemmälle itse uppoan.

Pohdin näiden nuorten naisten mieletöntä sitkeyttä ollessani jälkikasvuni kanssa lastentaidefestivaalilla, kun kännykän näyttöön läjähti uutinen ystäväni, paikallisen lehden päätoimittajan täysin yllättävästä menehtymisestä. Hänen kanssaan olimme eläneet vuosikymmeniä monenlaisia vaiheita niin politiikassa kuin sen jälkeen SCC-saagassakin. En ole koskaan ollut tunne-elämältäni varsinaisesti mikään mimosa, mutta nyt portit aukesivat ja porasin aurinkolasieni takana koko vesimonsterityöpajan lävitse.

Jotkut ihmiset uskovat, että hyvä ja oikeus voittavat lopulta. Tai että kaikella on tarkoituksensa.

Mitään faktuaalista tai empiiristä todistusaineistoa heillä ei ole esittää teoriansa tueksi, mutta ehkä se sitten helpottaa uskoa niin. Minä en usko enää mihinkään, paitsi siihen, että suru voi tuoda esiin myös arvokkaat asiat elämässä. Ja siihen, ettei ikinä, ikinä saa luovuttaa.