Elokuva

Tuntematon sotilas (2017): Aku Louhimiehen kärsivä tulkinta Väinö Linnan romaanista ammentaa amerikkalaisen elokuvan modernista klassikosta

Tommi Hynynen © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017
Tommi Hynynen © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017
Tommi Hynynen © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Edvin Laineen näkemys Väinö Linnan romaanista on hurttia jermuhuumoria iskevien aikamiesten isänmaallinen, tekohetkensä tiedostava sotaseikkailu. Rauni Mollbergin versio kolmekymmentä vuotta myöhemmin on sekin aikansa tuote, Full Metal Jacketiin (1987) vertautuva illuusioton ja pasifistinen kuvaus nuorukaisista, jotka menettävät vapautensa, järkensä ja henkensä.

Mitä maaperää uusi tulkinta voisi vielä möyhiä?

Sukupolvensa kotimaisista ohjaajista vakavin ja joskus ontuvin, Aku Louhimies, laajentaa näkökulmaa kotirintamalle: vaimoihin, vanhempiin, lapsiin, puitavaan viljaan. Samalla hän nostaa vielä entistä selvemmin esiin muutaman avainyksilön, erityisesti suomalaisen periksiantamattomuuden symboliksi kohotetun täydennysmiehen, maanviljelijä Antero Rokan.

Louhimies, 49, on myös Tuntematonta tulkitsevista elokuvaohjaajista ensimmäinen, joka ei ole itse elänyt sota-aikaa. Hänen katseensa on väistämättä ulkopuolisen.

Kolmas Tuntematon sotilas (2017) vetää puoleensa myös kysymyksiä, joita teatteritaiteessa ei koskaan esitetä moittivasti. Miksi taas Tuntematon? Taiteenlajin kalleus ja nimekkeiden lukumääräinen vähyys saavat kohtuuttomastikin tivaamaan, eikö tähdellisempiä aiheita todellakaan maastamme ja ajastamme löydy.

Elokuvasaleissa valmiista teoksesta tulee myös jonkinlainen yhtenäiskulttuurin viimeinen ponnistus ja testi. Ohjaaja on sanonut halunneensa modernisoida teoksen kielen sellaiseksi, että se puhuttelisi nuorempia sukupolvia. Saa nähdä. Historiallisen kallis, realismia painottava kotimainen sotakuvaus on kaukana säkenöivästä fantasiasta.

Louhimies riisuu tyypittelyä onnistuneesti, mutta ovatko hahmot edelleen ”kaikkien” suomalaisten tunnistamia.

Kaiken keskiössä ovat talvisodan nähneen ja muita iäkkäämmän Rokan kokemus, kapina ja kärsimys.

Louhimies on ruotinut jurojen suomalaisten raadollisuutta jo useassa ohjaustyössään sekä elokuvan että television puolella. Niissä kivikautiset vaistot ryöppyävät ärsytettyjen ihmisten primitiivireaktioiksi todistaen sivistyksemme ohutta pintaa. Syvyyssuuntaan sukeltavien yksilöpotrettien rinnalla Louhimies on suosinut myös laveampaa ryhmävalaisua.

Uusi Tuntematon huokuu siis monessa Louhimiehen aiempaakin uraa. Enemmän kuin yhteisöä Louhimies haluaa tällä kertaa katsoa sittenkin yksilöitä; sitä miten sota kohtelee ja vaikuttaa heihin. Lopputulos koettaa riisua kauhun paljaaksi ja näyttää sotimisen totaalisen karmeuden. Silti tulkinta tuntuu samalla hyvin perinteiseltä sankarikuvalta Louhimiehen palatessa kerran toisensa perään rohkeuden ja pelkuruuden osoitusten ratkaisuhetkiin, joissa miehisyys mitataan.

Mitään Kristian Smedsin kaltaista kuvainkaatamista hintavalta ja rahoittajataustaltaan patrioottiselta elokuvalta on turha odottaa.

Konekiväärikomppanian marssi vanhan rajan yli ja yhä idemmäs Neuvostoliittoon ei ole tarinallisesti kummoinen. Linnan romaani ei siitä muuksi muutu. Alkupuolen vaimeutta alleviivaavat epätasaiset ja puhdittomat taistelukohtaukset. Rahan vai näkemyksen puutetta?

Katsoja hakee yhteyttä ihmiseen.

Sammakkoperspektiivistä sota on sattumanvaraista ja sekavaa, mutta Louhimiehen tapa leikata otoksia ja lopettaa kohtauksia estää jännitteiden muodostumista täyteen tehoonsa. Todellinen nahkoihin meneminen jää puolitiehen.

Louhimies ja toinen käsikirjoittaja Jari Olavi Rantala nostavat tutuista henkilöistä esiin myös Hietasen, Kariluodon ja Koskelan, mutta elokuva on Rokan. Sisältä kytevän, yhä maanisemmaksi käyvän Eero Ahon riutuneet kasvot ovat yhtä kuin Tuntematon sotilas. Ehkä romaanin nimikin avautuu nyt uudelleen. Kun Aho on astunut ensimmäisen kerran kuvaan, hän esiintyy jatkossa myös niissä, joissa hän ei ole. Vaikutus on ylivoimainen, jopa liiallinen.

Tekijät luovat nelikolle henkilöhistoriaa ja perheitä, tunteita. Koti jossain kaukana on kuin unta, puhtoisuudessaan miltei harhaa. Synkkyyden epistolassa välähtää toinenkin todellisuus.

Kaiken keskiössä ovat talvisodan nähneen ja muita iäkkäämmän Rokan kokemus, kapina ja kärsimys. Tämän puolen Louhimies taitaa. Välillä Rokan neuvokkuus tuntuu kyllä supersankaruudelta. Ahon hahmotus korostaa muutosta, jonka Rokkakin kokee. Ympäröivä kuolema, hulluus menee kaikkein kovimmankin ihon alle, mielenterveyden äärirajalle.

Onko sääntöjä ja hierarkiaa halveksuva mies sankari ollenkaan vai syypää ahdinkoonsa? Riehakas Vanhala kypsyy esittämään Rokalta kenties koko elokuvan avainkysy­myksen.

Linnan romaanin viesti ei ole yksiselitteinen.

Sinivalkoisesta hankkeesta huolimatta Louhimies ihailee amerikkalaista elokuvaa ja sen kirkasta helmeä. Terrence Malickin moderni klassikko Veteen piirretty viiva (1998) lienee aikamme lainatuin sotaelokuva.

Teos alkaa, kun metsän siimeksessä, ylityspaikalla käydään kuolinkamppailua. Kamera sukeltaa kiikaroimaan verisen pakomatkan kaaosta. Luoti osuu yhteen päähenkilöistä, joka tuupertuu. Valo siivilöityy pinnan alle.

Myös kotirintamalle laajetessaan elokuva puhuttelee Malickin estetiikasta ammentavilla otoksilla, kuvakulmilla, liukuvilla kamera-ajoilla ja jopa musiikilla, josta vastaa Lasse Enersen. Perusmiesten naisetkin ovat kuin Hollywoodista: sorjia kaunottaria.

ELOKUVA:
Tuntematon sotilas
Ohjaus: Aku Louhimies
Pääosissa: mm. Eero Aho, Johannes Holopainen, Jussi Vatanen, Aku Hirviniemi
2017, 180 minuuttia
★★★☆☆
Itsenäisyyden juhlavuoden kotimainen pääelokuva näyttää myös suomalaisen sotilaan pelon, vastuun väistelyn sekä etenemisvaiheen moraalisen ailahtelun ja lopulta rappion tappion häämöttäessä. Upseeria on houkutus syyttää. Välillä Louhimiehen osoitteleva tyyli vaikuttaakin päälleliimatulta, vaikka kokonaisuus on hänen hyppysissään.

Älkää pelätkö: uusi Tuntematon on visuaalisesti komea elokuva.

Linnan romaanin viesti ei ole yksiselitteinen. Louhimiehen helmasynteihin ovat puolestaan kuuluneet katteettoman onnelliset loput. Jatkosodasta hän ei sellaista saa. Nyt vihoviimeiseen kuvaan tiivistyy jotain, joka ei edes tarvitse sanoja. Jäljellä on, ehkä koko Suomesta, vain suuri uupumus.

Mahdoton kuvitella, että kukaan muu voisi näyttää sen vaikuttavammin kuin joka solullaan roolilleen antautuva Aho.

Jakoa

Jaa tämä artikkeli

Viikon 38 Demokraatti
ANI SUORASUU - Ann Selinille ei ryppyillä
VARAA PAREMPAAN - Eveliina Heinäluoma haluaa herättää puolueet Helsingissä
KUIN ERI PLANEELTA - SDP:n ja hallituksen sote-linjat eivät kohtaa
Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat