Tuntematon sotilas (2017): Aku Louhimiehen kärsivä tulkinta Väinö Linnan romaanista ammentaa amerikkalaisen elokuvan modernista klassikosta

Kuva: Tommi Hynynen © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Edvin Laineen näkemys Väinö Linnan romaanista on hurttia jermuhuumoria iskevien aikamiesten isänmaallinen, tekohetkensä tiedostava sotaseikkailu. Rauni Mollbergin versio kolmekymmentä vuotta myöhemmin on sekin aikansa tuote, Full Metal Jacketiin (1987) vertautuva illuusioton ja pasifistinen kuvaus nuorukaisista, jotka menettävät vapautensa, järkensä ja henkensä.

Mitä maaperää uusi tulkinta voisi vielä möyhiä?

Sukupolvensa kotimaisista ohjaajista vakavin ja joskus ontuvin, Aku Louhimies, laajentaa näkökulmaa kotirintamalle: vaimoihin, vanhempiin, lapsiin, puitavaan viljaan. Samalla hän nostaa vielä entistä selvemmin esiin muutaman avainyksilön, erityisesti suomalaisen periksiantamattomuuden symboliksi kohotetun täydennysmiehen, maanviljelijä Antero Rokan.

Louhimies, 49, on myös Tuntematonta tulkitsevista elokuvaohjaajista ensimmäinen, joka ei ole itse elänyt sota-aikaa. Hänen katseensa on väistämättä ulkopuolisen.

Kolmas Tuntematon sotilas (2017) vetää puoleensa myös kysymyksiä, joita teatteritaiteessa ei koskaan esitetä moittivasti. Miksi taas Tuntematon? Taiteenlajin kalleus ja nimekkeiden lukumääräinen vähyys saavat kohtuuttomastikin tivaamaan, eikö tähdellisempiä aiheita todellakaan maastamme ja ajastamme löydy.

Elokuvasaleissa valmiista teoksesta tulee myös jonkinlainen yhtenäiskulttuurin viimeinen ponnistus ja testi. Ohjaaja on sanonut halunneensa modernisoida teoksen kielen sellaiseksi, että se puhuttelisi nuorempia sukupolvia. Saa nähdä. Historiallisen kallis, realismia painottava kotimainen sotakuvaus on kaukana säkenöivästä fantasiasta.

Louhimies riisuu tyypittelyä onnistuneesti, mutta ovatko hahmot edelleen ”kaikkien” suomalaisten tunnistamia.

Kaiken keskiössä ovat talvisodan nähneen ja muita iäkkäämmän Rokan kokemus, kapina ja kärsimys.

Louhimies on ruotinut jurojen suomalaisten raadollisuutta jo useassa ohjaustyössään sekä elokuvan että television puolella. Niissä kivikautiset vaistot ryöppyävät ärsytettyjen ihmisten primitiivireaktioiksi todistaen sivistyksemme ohutta pintaa. Syvyyssuuntaan sukeltavien yksilöpotrettien rinnalla Louhimies on suosinut myös laveampaa ryhmävalaisua.

Uusi Tuntematon huokuu siis monessa Louhimiehen aiempaakin uraa. Enemmän kuin yhteisöä Louhimies haluaa tällä kertaa katsoa sittenkin yksilöitä; sitä miten sota kohtelee ja vaikuttaa heihin. Lopputulos koettaa riisua kauhun paljaaksi ja näyttää sotimisen totaalisen karmeuden. Silti tulkinta tuntuu samalla hyvin perinteiseltä sankarikuvalta Louhimiehen palatessa kerran toisensa perään rohkeuden ja pelkuruuden osoitusten ratkaisuhetkiin, joissa miehisyys mitataan.

Mitään Kristian Smedsin kaltaista kuvainkaatamista hintavalta ja rahoittajataustaltaan patrioottiselta elokuvalta on turha odottaa.

Konekiväärikomppanian marssi vanhan rajan yli ja yhä idemmäs Neuvostoliittoon ei ole tarinallisesti kummoinen. Linnan romaani ei siitä muuksi muutu. Alkupuolen vaimeutta alleviivaavat epätasaiset ja puhdittomat taistelukohtaukset. Rahan vai näkemyksen puutetta?

Katsoja hakee yhteyttä ihmiseen.

Sammakkoperspektiivistä sota on sattumanvaraista ja sekavaa, mutta Louhimiehen tapa leikata otoksia ja lopettaa kohtauksia estää jännitteiden muodostumista täyteen tehoonsa. Todellinen nahkoihin meneminen jää puolitiehen.

Louhimies ja toinen käsikirjoittaja Jari Olavi Rantala nostavat tutuista henkilöistä esiin myös Hietasen, Kariluodon ja Koskelan, mutta elokuva on Rokan. Sisältä kytevän, yhä maanisemmaksi käyvän Eero Ahon riutuneet kasvot ovat yhtä kuin Tuntematon sotilas. Ehkä romaanin nimikin avautuu nyt uudelleen. Kun Aho on astunut ensimmäisen kerran kuvaan, hän esiintyy jatkossa myös niissä, joissa hän ei ole. Vaikutus on ylivoimainen, jopa liiallinen.

Tekijät luovat nelikolle henkilöhistoriaa ja perheitä, tunteita. Koti jossain kaukana on kuin unta, puhtoisuudessaan miltei harhaa. Synkkyyden epistolassa välähtää toinenkin todellisuus.

Kaiken keskiössä ovat talvisodan nähneen ja muita iäkkäämmän Rokan kokemus, kapina ja kärsimys. Tämän puolen Louhimies taitaa. Välillä Rokan neuvokkuus tuntuu kyllä supersankaruudelta. Ahon hahmotus korostaa muutosta, jonka Rokkakin kokee. Ympäröivä kuolema, hulluus menee kaikkein kovimmankin ihon alle, mielenterveyden äärirajalle.

Onko sääntöjä ja hierarkiaa halveksuva mies sankari ollenkaan vai syypää ahdinkoonsa? Riehakas Vanhala kypsyy esittämään Rokalta kenties koko elokuvan avainkysy­myksen.

Linnan romaanin viesti ei ole yksiselitteinen.

Sinivalkoisesta hankkeesta huolimatta Louhimies ihailee amerikkalaista elokuvaa ja sen kirkasta helmeä. Terrence Malickin moderni klassikko Veteen piirretty viiva (1998) lienee aikamme lainatuin sotaelokuva.

Teos alkaa, kun metsän siimeksessä, ylityspaikalla käydään kuolinkamppailua. Kamera sukeltaa kiikaroimaan verisen pakomatkan kaaosta. Luoti osuu yhteen päähenkilöistä, joka tuupertuu. Valo siivilöityy pinnan alle.

Myös kotirintamalle laajetessaan elokuva puhuttelee Malickin estetiikasta ammentavilla otoksilla, kuvakulmilla, liukuvilla kamera-ajoilla ja jopa musiikilla, josta vastaa Lasse Enersen. Perusmiesten naisetkin ovat kuin Hollywoodista: sorjia kaunottaria.

ELOKUVA:
Tuntematon sotilas
Ohjaus: Aku Louhimies
Pääosissa: mm. Eero Aho, Johannes Holopainen, Jussi Vatanen, Aku Hirviniemi
2017, 180 minuuttia
★★★☆☆
Itsenäisyyden juhlavuoden kotimainen pääelokuva näyttää myös suomalaisen sotilaan pelon, vastuun väistelyn sekä etenemisvaiheen moraalisen ailahtelun ja lopulta rappion tappion häämöttäessä. Upseeria on houkutus syyttää. Välillä Louhimiehen osoitteleva tyyli vaikuttaakin päälleliimatulta, vaikka kokonaisuus on hänen hyppysissään.

Älkää pelätkö: uusi Tuntematon on visuaalisesti komea elokuva.

Linnan romaanin viesti ei ole yksiselitteinen. Louhimiehen helmasynteihin ovat puolestaan kuuluneet katteettoman onnelliset loput. Jatkosodasta hän ei sellaista saa. Nyt vihoviimeiseen kuvaan tiivistyy jotain, joka ei edes tarvitse sanoja. Jäljellä on, ehkä koko Suomesta, vain suuri uupumus.

Mahdoton kuvitella, että kukaan muu voisi näyttää sen vaikuttavammin kuin joka solullaan roolilleen antautuva Aho.

Keskustelua aiheesta

Suomalainen huippumuusikko: ”Kun yksi juopottelee bändissä, loput kärsivät ja huolehtivat”

Muusikko Jussi Kinnunen läträsi ja sekoili vuositolkulla viinan ja huumeiden kanssa, kunnes sisuskalujen täydellinen pettäminen laittoi miehen katsomaan omaa päihderiippuvuutta ja elämää silmästä silmään.

Juomisesta tuli Kinnuselle synonyymi kuolemalle. Tämän oivaltaminen oli tie raittiuteen.

Nykyisin hän työskentelee päihdeterapeuttina ja muutosvalmentajana, jonka vastaanotolle hakeutuvat ongelmissaan jopa kokonaiset yhtyeet.

Päihdeongelmien peruskaava menee yhtyeissä samankaltaisesti kuin perheissä, työpaikoilla ja missä vain pienyhteisöissä. Kun yksi juo, muut kärsivät ja yrittävät paikkailla juomisen ikäviä seurauksia.

– Yksi bändissä dokaa paljon ja muut hermostuvat, kun tämä yksi jatkuvasti tyrii, vaikka muut panostavat bändiin. Jokaisella on siinä kuviossa omat vakiintuneet roolinsa. Yhtyeissä on monesti myös yksi superhuolehtija, joka hoitaa, paikkaa ja
selittää juopon mokaamat asiat parhain päin. Siitä tulee se perheen lapsenvahti, Kinnunen naurahtaa.

Teksti: Janne Ora

Jussi Kinnusen laaja haastattelu ilmestyy Demokraatin viikkolehdessä torstaina 16. marraskuuta ja verkkoversio jutusta keskiviikkona 15. marraskuuta

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Uudella Tuntemattomalla jo yli 500 000 katsojaa

Kuva: LEHTIKUVA / HANDOUT / JUHA MUSTONEN

Alku Louhimiehen ohjaama kolmas elokuvaversio Väinö Linnan romaanista jatkaa hurjaa vauhtia lippuluukuilla.

Tuntematon sotilas -elokuva keräsi teattereihin isänpäiväviikonlopun aikana 85 975 katsojaa.

Sunnuntai-iltaan mennessä elokuvalla on yhteensä 521 076 katsojaa elokuvateattereissa.

Tuntematon sotilas on koko elokuvaohjelmiston katsotuin elokuva tänä vuonna. Se on ollut ohjelmistossa vasta 17 päivää.

AVAINSANAT

Tuntematon sotilas jatkaa lippuluukuilla murskaavasti: kasassa jo 364 000 katsojaa

Kuva: LEHTIKUVA / HANDOUT / JUHA MUSTONEN

Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas keräsi viikonlopun aikana teattereihin 104 004 katsojaa. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun kotimainen elokuva saa toisena esitysviikonloppunaan yli 100 000 katsojaa.

Tuntematon sotilas on saanut sunnuntai-iltaan mennessä yhteensä 364 468 katsojaa, ja on jo nyt vuoden katsotuin elokuva oltuaan ohjelmistossa 10 päivää. Ennakkonäytöksissä elokuvan näki 48 438 katsojaa.

Kotimaisista elokuvista tähän asti katsotuin on ollut edelleen ohjelmistossa oleva Napapiirin sankarit 3, joka kerännyt 265 594 katsojaa. Ulkomaisista elokuvista korkeimmat katsojaluvut on saanut 331 639 katsojalla Itse ilkimys 3.

”Olemme luonnollisesti hyvin tyytyväisiä Tuntemattoman sotilaan ennätyksellisiin katsojalukuihin, mutta mieltämme lämmittävät erityisesti upeat katsojapalautteet kaikkialta Suomen elokuvateattereista”, SF Studiosin teatterilevityksen johtaja Timo Räisänen sanoo tiedotteessa.

Myös elokuvantekijät ovat luonnollisesti tyytyväisiä.

”Nyt suomalaiset ovat todella lähteneet liikkeelle. He ovat halunneet nähdä tämän elokuvan ja osallistua siitä käytävään keskusteluun tuoreeltaan. On upeaa, että elokuvaa esitetään käytännössä kaikkialla, missä elokuvia voidaan yleisölle Suomessa esittää. Elokuvaa on katsottu myös arkisin ja päivisin todella paljon. Kiitos niille sadoille ihmisille, jotka tätä työtä tekevät elokuvateattereissa eri puolilla Suomea. Ja suuri kiitos kaikille katsojille”, ohjaaaja Louhimies sekä tuottajat Mikko Tenhunen ja Miia Haavisto kommentoivat.

Tuntematon sotilas saa elokuvateatterilevityksen myös Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Ruotsissa elokuvan ensi-ilta on 6.12.2017.

AVAINSANAT

Kaurismäen Toivon tuolla puolen ehdolla Euroopan vuoden parhaaksi elokuvaksi

Kuva: LEHTIKUVA / HANDOUT / MALLA HUKKANEN SPUTNIK
Näyttelijät Sherwan Haji (vas.), Nuppu Koivu, Janne Hyytiäinen, Sakari Kuosmanen ja Ilkka Koivula Ohjaaja Aki Kaurismäen elokuvasta Toivon tuolla puole.

Aki Kaurismäen elokuva Toivon tuolla puolen on ehdolla parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen kategorioissa European Film Awards -palkintogaalassa. Asiasta kertoo elokuvan levitysyhtiö. 

Ehdokkaita on molemmissa kategorioissa yhteensä viisi. 

Euroopan elokuva-akatemian palkinnot jaetaan Berliinissä 9. joulukuuta. Ehdokkuudet julkistettiin Sevillan elokuvajuhlilla.

Toivon tuolla puolen kertoo suomalaisen kauppamatkustajan ja syyrialaisen pakolaisen risteävistä poluista. Sen elokuvan pääosissa nähdään Sherwan Haji ja Sakari Kuosmanen. Elokuva sai ensi-iltansa Suomessa 3. helmikuuta, ja se on kerännyt tähän mennessä elokuvateattereissa 53 000 katsojaa.

Vuonna 1988 perustettu European Film Awards on arvostetuin yleiseurooppalainen elokuvapalkinto. 

Kaurismäki on ollut ehdolla parhaan elokuvan ja ohjauksen kategorioissa aiemminkin elokuvillaan Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Le Havre (2011). Ehdolla parhaan elokuvan kategoriassa ovat olleen myös Kaurismäen elokuvat Tulitikkutehtaan tyttö (1990) sekä Boheemielämää (1992), josta parhaan miespääosan palkinnon voitti Matti Pellonpää.

Arvostelu: Miehinen pelkofantasia The Killing of a Sacred Deer (2017) ajaa naiset lähelle huora-madonna-asetelmaa

Ansa. Muukalaisella (Barry Keoghan) on pelottava viesti kirurgille (Colin Farrell).

Synkän talouslaman syövereissä pitkään pahoinvoineen Kreikan uudemman polven elokuvaohjaajista Yorgos Lanthimos, 44, on kyynisin ja kansainvälisesti menestynein. Cannesissa palkittu, monenlaisille tulkinnoille avoin Dogtooth (2009) aurasi tien ohjaajan synkkään satiiriseen maailmaan. Se kertoo muurin taakse sulkeutuneesta perheestä, jonka teini-ikäiset lapset eivät ole koskaan nähneet ulkomaailmaa.

Lanthimosin ensimmäinen englanninkielinen, brittien Hollywood-tähdillä roolitettu The Lobster (2015) kuvaa sekin dystopista yhteiskuntaa, jossa pariutumisen pakko on viety totalitaariseen hulluuteen. Elokuvien asetelmat ovat niin tahallisen keinotekoisia, että ne pakottavat pohtimaan teoreettisten luonnoksien syvempää ideaa.

Elokuvansa myös käsikirjoittavan ohjaajan uutuus The Killing of a Sacred Deer (2017) on mutkikkaasta ja epämyyvästä nimestään huolimatta aiempaa suoraviivaisempi painajainen, ei kuitenkaan valtavirtaa juuri millään muulla tavalla kuin koston teemansa yllätyksettömässä yksinuottisuudessa.

Ydinperhe ahdingossa

Hengeltään ja estetiikaltaan teos ammentaa etenkin kylmäkiskoisuudestaan käsitteen tehneiltä Stanley Kubrickilta ja Michael Hanekelta, mutta tarina vauraan lääkäriperheen hyvinvointia uhkaavasta muukalaisesta voisi tulla vaikkapa Claude Chabrolin porvarikuvauksista, ellei kreikkalaisen tyyli olisi pikemminkin tyly kuin hienostunut.

Parrakas Colin Farrell esittää huippukirurgia, jonka vaimo on silmälääkäri (Nicole Kidman). Tapaamiset teini-ikäisen pojan (Barry Keoghan) kanssa alkavat selittämättömästi. Miksi kiireinen ammattilainen, onnellisessa avioliitossa elävä isä viettää aikaa vieraan nuorukaisen kanssa?

Lanthimosin aavemainen kamera liukuu steriilin sairaalan pitkiä käytäviä kuin Hohdossa (1980) konsanaan. Vääristyneitä perspektiivejä riittää, läpikuultavia ja heijastavia pintoja. Musiikki on kolkkoa. Ohjaaja vihjaa, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää.

Pian isän esiteltyä tuttavansa myös vaimolleen ja omille lapsilleen tämän aluksi kulmikkaalta tuntunut käytös muuttuu huolestuttavammaksi ja vaativammaksi. Poika ilmestyy sairaalaan kutsumatta ja anoo huomiota, mikä ei vaikuta enää ystävälliseltä. Nuorukaisen seksuaalisesti turhautunut äiti (Alicia Silverstone) ylittää ensimmäisenä rajan.

Mutta The Killing of a Sacred Deer ei kerro tukahdutetusta eroottisuudesta, vaan se on korttejaan kätkevä sairaskertomus tilientasaamisen väistämättömyydestä, jota kirurgi ei pääse pakoon hulppeaan kotiinsa, arvostettuun työpaikkaansa tai paksuun pankkitiliinsä.

ELOKUVA:
The Killing of a Sacred Deer
Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Colin Farrell, Nicole Kidman, Barry Keoghan, Alicia Silverstone
2017, 121 minuuttia
★★★☆☆
Lasten terveyden pettäessä ammattilaiset eivät löydä vastausta omasta asiantuntijuudestaan. Tilalle Lanthimos tarjoaa vain kiehtovaa, osin ärsyttävän tietoista arkista yliluonnollisuutta vailla selityksiä. Arvoituksen takaa ei löydy Haneken Kätketyn (2005) kaltaista vihlaisevaa yhteiskunnallista viestiä.

Taas kerran elokuva on myös ja ennen kaikkea miehen kärsimysnäytelmä, jossa naiset ja lapset ovat vain pahan uhreja. Oikeat syylliset löytyvät toisiaan syyttelevistä, moraalisesti heikoista maskuliinisen maailman hallitsijoista, joille on suotu asemaa, valtaa ja vastuuta, muttei todellista selkärankaa. Ristiriitainen viesti ajaa naiset lähelle perinteistä huora-madonna-asetelmaa.

Tämänkaltaisissa elokuvissa syyllisiltä vaadittava uhraus on aina suhteeton tehtyyn rikkomukseen. Joku voisi kutsua näkökulmaa sadistiseksi. Kenties yhtä kohtuutonta ylitulkintaa, mutta Lanthimosin elokuvia tulee helposti arvioitua hänen kotimaansa sairasta tilannetta vasten.

Keskustelua aiheesta