Kamppailu vallasta – eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 -kirjan ovat kirjoittaneet Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat Erkka Railo, Mari K. Niemi ja Sini Ruohonen sekä e2-ajatuspajan tutkija Ville Pitkänen.

Kirjaa varten on haastateltu myös pienehköä joukkoa kansanedustajia. Haastattelujen ja kirjallisuuden pohjalta Railo ja Ruohonen käyvät läpi yhteisessä osuudessaan vuoden 2003–2015 kampanjoita ja muun muassa kansanedustajien vaalirahoitusta.

– Siinä missä tähän kirjaan haastatellut vasemmiston, vihreiden ja perussuomalaisten kansanedustajat valittelivat järjestelmällisesti vaalirahan keräämisen vaikeutta, totesivat porvaripuolueiden edustajat, että rahan saaminen ei ollut merkittävä ongelma. Äärimmillään kansanedustajat jopa totesivat, että yritykset olisivat antaneet enemmänkin, jos olisi suostunut ottamaan, he kirjoittavat.

Kirjoittajien mukaan vasemmistossa ja vihreissäkin näyttää olevan myös henkisiä esteitä rahan pyytämiselle. Se koetaan epäluontevaksi ja siksi sen on annettu jäädä.

Moni oli myös kieltäytynyt rahasta vedoten siihen, että rahan vastaanottaminen väärältä taholta olisi johtanut intressiristiriitaan.

– Kaikki tähän kirjaan haastatellut kansanedustajat olivat sitä mieltä, että vaalirahalla on vaikutusta vaalien tulokseen. Samaan hengenvetoon moni muistutti, ettei vaalirahalla kuitenkaan ollut ratkaisevaa vaikutusta, Railo ja Ruohonen kirjoittavat.

Keskustan ja kokoomuksen kansanedustajien haastatteluissa toistui sana ”uskottavuus”. Antti Kaikkonen totesi, että kampanjan on oltava ”uskottava” ja että uskottavuus vaatii rahaa. Kokoomuksen Sari Sarkomaa painotti, että jos kampanja oli vaatimattoman näköinen, niin kansalaiset kysyivät, ”onko tuo nyt tosissaan?”

Railo ja Ruohonen pitävät mielenkiintoisena, että niin oikealla kuin vasemmalla muistutettiin, että kampanjaan käytetyn rahasumman ja ehdokkaan poliittisen ideologian oli sovittava yhteen.

Sosialidemokraattien ehdokas Salossa, kansanedustaja  Katja Taimela teki 30 000 euron kampanjan ja totesi, että ”Katja Taimelan vaalikampanja ei olis ollut mun näköinen, jos se ois ollut 80 000”.

Railon ja Ruohosen mukaan vaalirahoitusjärjestelmä ei kohtele puolueita ja poliitikkoja tasa-arvoisesti. Se tukee jo valtaan päässeitä henkilöitä ja puolueita. Jo kansanedustajiksi päässeillä on tavallisesti enemmän varaa vaalikampanjaan sijoitettavaksi kuin muilla ehdokkailla.

Lisäksi nykyinen vaalirahajärjestelmä suosii miehiä. Miesehdokkaiden kampanjoiden keskimääräinen koko oli noin 20 prosenttia suurempi kuin naisten.

Esimerkiksi yhdistysten antama tuki jakaantui erittäin epätasaisesti SDP:n mies- ja naisedustajien kesken vuoden 2015 vaaleissa. Yhdistystukea saivat kaikki 21 SDP:n naiskansanedustajaa ja 10 miestä 12 mieskansanedustajasta. Miehet saivat keskimäärin 16 930 euroa, mutta naiset vain 7 020 euroa.

Vasemmistoliiton kohdalla vastaavaa eroa ei ole. Puolueessa naiset saivat yhdistystukea keskimäärin 6 730 euron verran ja miehet 5 860 euron verran.

Kirjoittajat katsovat, että suomalaiseen vaalirahoitusjärjestelmään sisältyy piirteitä, jotka suosivat suurten porvaripuolueiden varakkaita miehiä.

– Kuten Markus Mustajärven ja Susanna Huovisen arviot osoittavat, on tilanne jo niin paha, että se syö järjestelmän uskottavuutta jopa siihen osallistuvilta henkilöiltä, he kirjoittavat.

Mustajärvi on vasemmistoliiton kansanedustaja.

– Puolueittain tarkasteltuna parhaassa asemassa ovat ”vanhat” porvaripuolueet kokoomus, keskusta ja RKP, joilla on parhaat yhteydet yrityselämään ja runsaasti avokätisiä yksityishenkilöitä lahjoittajina. SDP ei saa rahaa yrityksiltä tai yksityishenkilöiltä, mutta sen ehdokkaat voivat luottaa ammattiyhdistysliikkeen tukeen. Vasemmistoliittokin saa hiukan tukea ammattiyhdistysliikkeeltä, Railo ja Ruohonen kirjoittavat.

He toteavat, että vihreät onnistuu keräämään hiukan rahaa yksityishenkilöiltä, mutta silti se on yhdessä kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten kanssa selvästi heikoimmassa asemassa suomalaisessa vaalirahajärjestelmässä.

Sodan jälkeen Suomi oli köyhä maa, jossa kampanjoitiin hyvin yksinkertaisin keinoin. Ehdokkaat kiersivät kävellen, suksilla ja polkupyörillä tupailloissa puhumassa äänestäjät puolelleen. 2000-luvulla vaalikampanjoista on tullut näyttäviä, ammattimaisia ja kalliita viestintäoperaatioita.

– Suomalaisten vaalikampanjoiden kehitys nykyiseen muotoonsa alkoi varhemmin kuin nykyään muistetaan. Vaalikampanjat henkilöityivät jo 1950-luvulla, kun Suomessa siirryttiin nykyisenkaltaiseen avoimen listavaalin vaalijärjestelmään, tutkija Erkka Railo kertoo.

Uusi vaalijärjestelmä pakotti saman puolueen ehdokkaat panostamaan henkilökohtaiseen kampanjointiin, jolloin ehdokkaan oman tunnettuuden ja varallisuuden merkitys alkoi kasvaa.

1960-luvulla henkilöityminen kiihtyi, kun televisiosta tuli johtava politiikan julkisuuden media. Tutkija Ville Pitkäsen mukaan televisio teki monista poliitikoista valtakunnallisia julkkiksia. Samaan aikaan vaalikampanjat ammattimaistuivat. Puolueet ottivat käyttöön tieteellisiä menetelmiä määritelläkseen oman kohderyhmänsä ja sille sopivan viestin.

– Naisten voimakas nousu politiikkaan 1970-luvulta lähtien sai monet kansanedustajamiehet tuntemaan asemansa uhatuiksi, tutkija Mari K. Niemi arvioi. Kampanjat repivät usein muutenkin puolueiden sisäistä yhtenäisyyttä.
2000-luvulla aiemmat vaalikampanjoiden trendit ovat entisestään vahvistuneet. Vaalijulkisuus on viihteellistynyt, monipuolistunut, henkilöitynyt ja kallistunut.

– Internet on muuttanut vaalikampanjointia voimakkaasti. Kampanjoinnista on tullut jatkuvaa työtä muun poliittisen vaikuttamisen ohella. Sosiaalinen media edellyttää ehdokkailta uudenlaisia taitoja, joita kaikilla ei ole, tukija Sini Ruohonen toteaa.

Kamppailu vallasta perustuu laajaan, osin aiemmin hyödyntämättömään arkisto- ja haastatteluaineistoon. Kirjassa pääsevät ääneen niin kenttäväki, kansanedustajat, puolueiden johtohenkilöt kuin toimittajatkin.