Koreografi Tero Saarisen ja kapellimestari Susanna Mälkin yhteistyöidea sai keväällä dramaattisen kantaesityksen Los Anglesesissa, kun äärimmäisen vaikean sellokonserton solisti perui esiintymisensä vain muutamia päiviä ennen esitystä. Korvaajiksi saatiin lopulta kolme sellistiä, joista kukin esitti yhden osan konsertosta. Nyt konserton esitti kokonaisuudessaan Oren Shevlin.

Bernd Alois Zimmermann oli säveltäjänä kiinnostunut tanssista ja vuodelta 1966 oleva konsertto on alunperin sävelletty klassisen baletin pas de trois -muotoon eli kolmelle tanssijalle. Zimmermann itse antoi ohjeet, että yksi heistä on mies ja kaksi naisia.

Muitakin koreografisia ohjeita sävellyksessä on mm. osien niminä, mutta niitä Saarinen ei teoksessaan noudattanut, kuten ei klassista pas de troisin koreografista kaavaakaan tietyssä järjestyksessä olevine soolo- ja ryhmätansseineen, vaikka kaava itse sävellyksestä löytyykin.

Saarisen teos oli kolmen voimakkaan henkilön välinen triangelidraama. Sen tanssijoina olivat hänen ryhmänsä luottotanssijat David Scarantino, Satu Halttunen ja Misa Lommi. Myös visuaalisesta puolesta vastasivat Saarisen vakiotekijät, valoista ja lavastuksesta Mikki Kunttu ja puvuista Erika Turunen.

Musiikkitalon konserttisali ei mielestäni todellakaan ole parhaimpia paikkoja tanssiesitykselle jo siksi, että hyvin jyrkästi nouseva iso katsomo kiertää koko esiintymisaluetta. Toiseksi suurin osa tilasta menee väkisinkin orkesterille.

Vaikka tanssitila olikin ratkaistu nerokkaasti kolmella eri kolmiomaisella näyttämöllä, joista yksi oli orkesterin takana ylhäällä ja kaksi edessä, aiheutti katsomon koko ja muoto sen, että osa yleisöstä katsoi esitystä takapuolelta ja ylemmillä penkkiriveillä tuli vaikeuksia nähdä ilmeitä ja liikkeiden yksityiskohtia.

Samoin tiedän Turusen suunnittelevan mielikuvitusrikkaisiin pukuihinsa aina jännittäviä yksityiskohtia, jotka valitettavasti tällä kertaa hukkuivat etäisyyteen. Keskeisimmäksi asuissa nousi niiden musta-harmaa väriskaala, joka sekä pelkisti että karakterisoi tanssijoiden rooleja.

Kutakin kolmionäyttämöä ympäröivät esityksen tunnelmien mukaan väriään vaihtaneet valopylväsrivit, jotka ainakin minulle toivat mieleen kalterit ja sen ,että kukin ihminen lopulta on oman itsensä vanki.

Saarisen liikekieli on vahvaa ja kokonaisvaltaista ja sen energia kyllä tavoitti kauempanakin istuneen. Tällä kertaa suuri osa siitä keskittyi käsiin ja käsivarsiin, joita viskottiin, mutta joilla ennen kaikkea kuroteltiin kohti toista ihmistä.

Ja vaikka kyseessä oli kolmiodraama, joka päättyi yksinäisyyteen ja poislähtöön, ei kokonaisuus ollut ollenkaan niin synkkä ja raastava kuin olin odottanut. Teoksen henkilöt olivat vahvoja ja omalakisia ihmisiä, jotka myrskyn silmään jouduttuaan löysivät uusia puolia itsestään ja tukea myös odottamattomalta taholta. Näin ollen loppuratkaisu ei ollut ollenkaan se ilmeisin.

Scarantino, Halttunen ja Lommi ovat kukin hienoja ja persoonallisia tanssijoita, jotka antautuvat liikkeelle ja ilmaisulle täysin kadottamatta silti piiruakaan teknisestä taitavuudestaan. Tanssi ei hetkeksikään kadonnut musiikin alle, ollenkaan väheksymättä solistina soittaneen Shevlinin ja muun orkesterin komeaa panosta kokonaisuuteen.

Lopputuloksena oli täysipainoinen tanssiteos, jossa kaikki elementit olivat hienossa tasapainossa. (AA)

Kauneuden pöly leijui Musiikkitalossa