Turun kirjamessuilla ei moista moista ilkkumisen aihetta virinnyt, vaikka esiteltäviä kirjoja tuntui olevan ihan määrättömästi. Kirjailijavieraita tapahtumassa oli kaikkiaan yli 600.

Nyt 32. kertaa järjestetty Turun kirjamessutapahtuma oli tänä vuonna siirtynyt uuteen komentoon, kun ohjelmapäällikön tehtävät oli Jenni Haukion jälkeen ottanut hoitaakseen kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen. Meno oli kuitenkin ihan entinen, tai ainakin melkein. Lavoja oli nyt yksi vähemmän, ja vastaavasti kirjailijoita lavoilla vähän enemmän. Tämä yhtälö tarkoitti, että esiintymisaikoja oli jouduttu nipistämään. Kovin syviin vesiin ei siis monissakaan lavasessioissa ehditty, mutta korvaan tarttuvaa puhetta piisasi silti riittoisasti.

SEURAAVASSA SIIVUJA viikonlopulta Turun messukeskuksen eri esiintymislavoilta. Toimikoon tämä potpuri samalla vaikka vinkkinä isänpäivän kirjalahjaa pähkäileville.

“Mua kiinnostavat ihmiskohtalot vaikeissa paikoissa. Olen aiemmin kirjoittanut myös sotakirjoja, joten väkivallan kuvaaminen ja rankat jutut ovat mulla hallussa. Omassa kirjailijatyössäni on ollut mielenkiintoista tutkia noita raakoja ja räikeitä asioita, mitä elämässä voi tapahtua. Nyt kun mulla on ollut asiantuntija työparina vieressä, tähän homman on tullut enemmän syvyyttä ja realismia. Olen jo pitkään halunnut tehdä dekkareita, mutta kun mulla ei ollut asiantuntemusta aihepiiriin, en ole viitsinyt tarttua siihen ennen kuin nyt.”

Kari Hotakainen voi tänä vuonna viettää 40-vuotistaiteilijajuhlaa. Häneltä on alkusyksystä ilmestynyt uusi romaani Opetuslapsi – eikä varmaankaan juhlan kunniaksi vaan siitä huolimatta.

“Siitä on tosiaan 40 vuotta aikaa, kun aloitin runoilijana. Tilanne on hieman muuttunut niistä ajoista. Asuin silloin Kuopiossa, ja sain kutsun esiintymään Sokoksen kirjaosastolle. Siinä aika lähellä oli tavaratalon elintarvikeosasto, jossa kuulutettiin tarjousjauhelihasta juuri kun olin aloittamassa ensimmäistä runoani. Minulla oli kuulijoina viidestä siskostani kaksi ja STT:n toimittaja. Kun minun jälkeeni esiintymään tuli Elina Karjalainen, tupa oli täysi. Pääsin siis Uppo-Nallen lämmittelijäksi. – – –

Opetuslapsi on ehdottomasti vihaisin kirja, jonka olen kirjoittanut, mutta oikeastaan nyt oli viimeinen hetki tehdä se, koska tulin isoisäksi juuri kun tämä valmistui. Tämän jälkeen ei ole mitään mahdollisuuksia tehdä muuta kuin lauhkeita sienioppaita.”

Tuomas Kyrö selvitti niin Mielensäpahoittajan kuin omia ajatuskulkujaan uuden Mielensäpahoittajan rakkaustarina -kirjan tiimoilta.

“Mielensäpahoittajan päässä tapahtuu paljon. Hän itse väittää, ettei osaa puhua eikä ilmaista itseään, mutta täytyyhän sen osata, koska siitä on nyt kolmetoista vai kaksikymmentäkö teosta tehty. Kaikki alkoi sisäisestä monologista hänen päässään. Nyt ongelmana on, että kun suuret tunteet mylläävät hänen päässään, hänellä ei ole nille sanoja tai ehkä kykyä sanoittaa sitä tunnetta. Vastapuolikin alkaa reagoida, että ‘voisitko nyt sanoa jotain…’ Mielensäpahoittajahan käyttää sellaista sanontaa että älä kuuntele mitä minä sanon vaan ymmärrä mitä minä tarkotan’ ja tämä asia heijastuu nyt peilinä sieltä toiseltapuolelta. – – –

Mielensäpahoittajn hahmo syntyi aikoinaan ihan sattumalta, mutta sittemmin siitä tuli tietoisempaa toimintaa. Olisinhan minä voinut tästäkin aiheesta kirjoittaa joidenkin muiden samanikäisten rakkaustarinan. Mutta miksi olisin niin tehnyt? Me olemme, varsinkin kirjoittaessa, ne kuukaudet siellä työhuoneella niin, ettei oikein erota kumpi on kumpi – missä on Tuomas ja missä on Mielensäpahoittaja.”

KIRJAILIJAVELJEKSET Kjell ja Mårten Westö ovat juuri julkaisseet yhteisen teoksen Vuodet, joka ei ole kirjeenvaihtoon perustuva opus, vaan sisältää vuorottelevia tarinoita, muistikuvia veljesten yhteisistä lapsuusajoista tähän päivään.

MW: “Havahduin kerran siihen, että olemme Kjellin kanssa olleet pitkälti yli 30 vuotta samalla alalla, miksi emme siis tekisi yhdessä kirjaa. Se on ehkä vähän tabukin, että pystyvätkö sisarukset tekemeään yhteistä kirjaa riitaantumatta. Ainakin toistaiseksi meillä on mennyt ihan hyvin.”

KW: “Siitä on ehkä viitisen vuotta, kun oltiin kahvilla jossain, ja Mårten esitti minulle tämän idean. Minun ensimmäinen reaktioni oli sitä tyyppiä, että sellainen ajatus todella olisi tabu: voiko veljekset kirjoittaa kirjan yhdessä? Olin siis heti, että mahtava idea, mutta voiko näin toimia? Ei minun tarvinnut sitten kuin nukkua yön yli, niin tajusin, että asiahan on ihan päinvastoin, meidänhän on ihan pakko tehdä tämä. Miksi emme tekisi, semminkin kun en heti muistanut kirjallisuudesta veljesparia, joka olisi tehnyt kirjoja yhdessä. Pari vuotta sitten lähdimme toteuttamaan ideaa. Ehkä pandemiakin vähän vaikutti siihen, että enää tätä ei voinut lykätä.

Anniina Holmberg kirjoitti muutama vuosi sitten elämäkerran edesmenneestä äidistään, teatterin parissa monipuolisesti vaikuttaneesta Ritva Holmbergista. Tänä syksynä häneltä on ilmestynyt kirja isästään Kalle Holmbergista, joka oli merkittävimpiä teatterintekijöitämme 60-luvulta uudelle vuosituhannelle. Teos nimerltä Riivattu ja siunattu käy läpi koko uran ja vähän enemmänkin.

“Teatteri hallitsi isän elämää, ja hän oli välillä suorastaan työnarkomaani, mutta toki se teatterikin syntyi elämästä. Sen takia kaikki ne eletyt aikakaudet ja koko se historiatausta ovat kaikki hyvin tärkeitä, sellaista perusmultaa, joka on itselle ollut kiinnostavaa möngittävää. Olen aina ajatellut, että olen ollut kuin katossa kärpäsenä oleva utelias ainoa lapsi, joka on ollut monessa mukana. Jolla on sillä tavalla ainutlaatuinen näkökulma, josta kukaan muu ei voi kirjoittaa. Mutta minulle oli myös erittäin raikasta avartaa sitä omaa ‘kärpäsen katsettani’.”

Antti Tuuri on kirjoittanut perusproosalinjastaan poikkeavan teoksen, henkilökuvan nimeltä Mies kuin pantteri – Wahlroosin elämä. Se ei suinkaan kerro pankkimiehestä, vaan Tuurin ystävästä Jukka Wahlroosista, joka syntyi vuonna 1955 yhteiskuntaan, joka suhtautui kehitysvammaisiin, Wahlroosin tapauksessa down-syndroomaisiin ihmisiin aika eri tavalla kuin tänä päivänä suhtaudutaan.

“Tutkin vanhoja lääkärilausuntoja Wahlroosista, ja siellä sanottiin, että ‘on mongoloidi eikä tule elämään kahteenkymmeneen ikävuoteen asti’. ‘Pitää laittaa hoitolaitokseen, ettei pilaa perheen elämää.’ Aika oli sellainen silloin, mutta hänen vanhempansa päättivät, ettei häntä mihinkään laitokseen pistetä. – – -Häntä on aina ympäröinyt hieno suku, jonka jäsenet ovat olleet hänelle läheisiä. Hän on ollut hyvin rakastettu ja on opettanut meitä kaikkia vuosien varrella paljon.”

MARKUS LEIKOLALTA on tänä syksynä ilmestynyt ajankohtainen teos Sodan ja rauhan kronikka, jonka tiimoilta häntä haastatteli messujen päälavalla kokenut ulkomaantoimittaja Rauli Virtanen. Aihe oli tietysti sama kuin kirjassa, Venäjä ja Ukraina. Virtanen kysyi muun muassa, kuinka pitkään tavalliset venäläiset saadaan uskomaan siihen narratiiviin, jota valtion propagandakoneisto heille syöttää.

“Tähän isoon kysymykseen ei oikeastaan kukaan tiedä nyt vastausta, siis sitä, mitä venäläiset pohjimmiltaan ajattelevat. Ja kun sanon ‘venäläiset’, se tarkoittaa 140 miljoonaa ihmistä, jotka asuvat kymmenellä aikavyöhykkeellä – suurkaupungeista, joissa on totuttu internettiin, kaukaisiin kyliin, joita nykyaika koskettaa hyvin pintapintapuolisesti. Sitten on vielä kysymys tiedosta ja uskomisesta. Kyllähän meillä eräissä isoissa länsimaissakin koronapandemian aikaan nämä Q-Anonitja muut ‘rokotuskriittisiksi’ kutsutut liikkeet saivat jopa 15-20 prosentin kannatuksen. Eli ikävä kyllä ei voi sanoa, että tiedon saatavuus tai määrä johtaisi ihmiskunnassa automaattisesti uskon muutoksiin.”

Pertti Jarla esitteli tämän vuoden Fingerpori-kokooma-albumiaan, kaikkiaan jo viidettätoista, muun muassa koululaisten isännöimmällä/emännöimällä lavalla.

“Ideat syntyvät paljon siitä, että katselee ympärilleen. Teatteriguru Jouko Turkka sanoi aikoinaan näyttelijöille, että ei pidä katsoa vain teatteria ja leffoja, vaan pitää mennä ulos ja tarkkailla, miltä ihmiset todellisuudessa näyttävät. Olen Fingerporeissani yrittänyt vähän samaa eli katsoa, miltä Suomessa näyttää, mistä puhutaan, tai millaista kieltä vaikkapa mainoksissa on. Luen välillä esimerkiksi Pirkka-lehteä, jossa on juttua kaikesta maan ja taivaan välillä, ja sieltäkin voi tulla valaistuksen hetkiä.”

Toinen sarjakuva- ja pilapiirrostaiteilija Ville Ranta on myös julkaissut kokoomateoksen viime vuosien pilapiirroksistaan. Vähän ehdittiin käsitellä rikosepäilujäkin.

“Pari piirrosta oli joista en itsekään muistanut, että mihin ne liittyivät. Mutta muuten yritin valita parhaat. Sitten yritin tietysti saada vähän variaatiota. Esimerkiksi viime kesänä oli aika monta piirrosta, joissa pilkattiin Turkin presidentti Erdogania tästä Nato-prosessin jarruttamisesta – niistä pari panin kirjaan ja pari jätin pois. Huomionarvoista ehkä on, että päätin myös kirjoittaa sellaisia vähän höhliä selitystekstejä piirrosten alle ihan siinä tarkoituksessa, että lukijat voivat palauttaa mieliinsä, mihin asiaan piirros liittyy. Muistissa varmaan on, että korona-aikana tuli hallituksen ja aluehallintovirastojen rajoituspäätöksiä edes takaisin. Suljettiin kahviloita ja ravintoloita, avattiin, suljettiin taas, välillä pantiin teatterit kiinni… Ei kukaan pysty enää muistamaan, missä kohdassa siinä hommassa kulloinkin oltiin menossa. Korona-aiheesta erityisen rakas hahmo minulle on ollut peruspalveluministeri Krista Kiuru. Harmittaa kovasti, että lempparini on nyt menossa Porin kaupunginjohtajaksi. Älä mene, Krista! – – –

Rikosilmoituksia minusta on urani aikana tehty useita. Tämä tuore on ensimmäinen, joka on otettu tutkintaan asti. Nähtäväksi jää, miksi näin on päätetty tehdä. Siitä tulee mielenkiintoinen keskustelu. Tämä on täysin linjassa sen keskustelun kanssa, joita itse olen käynyt esimerkiksi Räsäsen, Halla-ahon ja muiden sananvapausoikeudenkäyntien kohdalla.”