Olimme ensimmäinen maa joka jo vuonna 1906 toteutti yleisen ja yhtäläisen ja ääni- ja vaalioikeuden sekä miehille että naisille. Vuoteen 1917 mennessä vain Norja, Tanska ja Islanti olivat valtiollisella tasolla tehneet samoin.

Kansanvalta on Suomessakin ollut monesti koetuksella, mutta sisällissodan jälkeen hyväksytty tasavaltalainen perustuslaki on kuitenkin keskeisiltä piirteiltään edelleen voimassa. Se hyväksyttiin sen jälkeen kun valkoisen Suomen kuningashaaveet romahtivat Saksan keisarikunnan luhistumiseen syksyllä 1918, mikä samalla pelasti Suomen päätymästä Saksan vasallivaltioksi.

Demokratiamme on kestänyt siksi, että se ei ole tarkoittanut ainoastaan kaikkien tasavertaista oikeutta päättää vapaissa vaaleissa kansakunnan suunnasta vaan siksi, että tämän valtiollisen kansalaisoikeuden rinnalla olemme halunneet asteittain toteuttaa ja laajentaa kansanvallan tasa-arvo periaatteen myös koskemaan taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä perusoikeuksia.

Sodan jälkeen olemme onnistuneet rakentamaan hyvin toimivan pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Sen kansalaisina voimme olla ylpeitä siitä että Suomi on jo usean vuoden ajan arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi.

Itsenäisyys ei ole koskaan tarkoittanut täydellistä riippumattomuutta muista. Päinvastoin, itsenäisyyden edellytys on, että osaamme toimia oikealla tavalla yhdessä niin naapureiden kanssa, Euroopan unionissa kuin koko kansainvälisen yhteisön jäseninä. Koskaan aikaisemmin ei tällainen keskinäisriippuvuus ole ollut yhtä selvää kuin tänään.

Suomenkin turvallisuuden suurimmat haasteet liittyvät ilmastonmuutokseen, luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen ja muuhun maailmanlaajuiseen kestämättömään kehitykseen. Myös sosiaalinen kestämättömyys ja globalisaation tuomion hyötyjen räikeän epätasa-arvoinen jakaantuminen voivat johtaa arvaamattomiin kriiseihin ja konflikteihin. Suomessa ei kuitenkaan vielä ole sellaisia etnisiä, uskonnollisia, kielellisiä tai sosiaalisia jakolinjoja jotka voisivat aiheuttaa sisäistä epävakautta ja joita ulkopuoliset voisivat käyttää meitä vastaan vihamielisissä tarkoituksissa.

Tällaisessa maailmassa turvallisuuspolitiikka ei voi olla sisäänpäin käpertyvää varautumista, vaan sen tulee olla kriisien ja konfliktien ratkaisuun ja ennaltaehkäisyyn suuntautuvaa aktiivista vaikuttamista. Elämme kasvavan ja jakamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa, jossa kestävyyttä ja turvallisuutta ei synny voimapolitiikalla, rajojen sulkemisyrityksillä eikä vastakkainasetteluilla vaan ainoastaan mahdollisimman laajalla monenkeskisellä yhteistyöllä.