Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin ja hänen hallintonsa toimet ovat johtaneet Euroopan ja Suomen kylmän sodan jälkeisen ajan ehkä vaikeimpaan geopoliittisen puristustilanteeseen.

Grönlantia havitteleva Trump on käytännössä uhannut loukata EU:n ja Naton jäsenvaltion Tanskan alueellista koskemattomuutta. Maan johto on luonnehtinut Tanskaa ”huonoksi liittolaiseksi”, vaikka maa on auliisti osallistunut Yhdysvaltojen sotilaallisiin operaatioihin ja menettänyt niissä suhteessa liki saman verran sotilaitaan kuin Yhdysvallat.

Kanadaa – Yhdysvaltain tähän asti avuliainta naapurimaata – Trump painostaa maansa osavaltioksi.

TÄSTÄ HUOLIMATTA Suomen ulkopoliittinen johto käskee yhä liturgiamaisesti kansalaisia panemaan jäitä hattuun, pitämään pään kylmänä, makaamaan hiljaa ja ajattelemaan transatlanttisia suhteita.

Tätä kertojat perustelevat joko hengenheimolaisuudella, tärkeillä F-35 -hankinnoilla, jäänmurtajateollisuudella tai jollain muulla mielestämme järkisyyllä jonka takia Yhdysvallat ”tarvitsee meitä”.

Tämä on joko toiveajattelua, omien kansalaisten rauhoittelua tai Suomenkin mediaa seuraavien yhdysvaltalaishallinnon virkamiesten varomista.

Järkevät syyt eivät nimittäin enää nykyisessä geopolitiikassa päde. Järkiperustein Venäjän ei olisi ikinä pitänyt tehdä suurhyökkäystään Ukrainaan, eikä Trumpin ryhtyä pilaamaan suhteitaan Yhdysvaltain parhaimpiin eurooppalaisiin ystävämaihin.

Liittolaisuus ei suojannut Kanadaa tai Tanskaa.

SUOMELLA ON toki suhteessa väkilukuumme poikkeuksellisen vahva puolustus, mutta emme silti vielä yllä Yhdysvaltain haluamiin tuleviin Nato-budjettivaatimuksiin.

Kun Suomi sanoo hoitavansa oman osuutensa Naton pohjoisen alueen turvallisuudesta, tällä argumentilla ei pitkälle pötkitä keskusteluissa Trumpin hallinnon kanssa. Oman tonttinsa hoitaminen on oletusarvo, josta ei erikseen palkita.

Pelkkä syvä liittolaisuus ja taloudellis-sotilaallinen yhteistyö rauhan aikana eivät ole ehdottomia keskinäisriippuvuuden mittareita. Eivät ne suojanneet Kanadaa tai Tanskaakaan.

TODELLISUUDESSA Yhdysvallat ei tarvitse Suomea erityisesti mihinkään, mitä se ei saisi muualtakin. Positiivista tilanteessa on, ettei Yhdysvalloilla juuri nyt ole erityisesti mitään meitä vastaankaan. Olemme harmiton alue, joka ei tuota heille päänvaivaa.

Silti jos Yhdysvaltain geopoliittiset edut niin vaativat, se voi käyttää meitä yhtenä pelimerkkinä Venäjän kanssa, kun Venäjä haluaa palauttaa koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin itselleen mieluisammaksi.

Jos Venäjä tosissaan vaatii, Trumpin hallinnolle ei tuota mitään tunnontuskia jättää meidät geopoliittisen saranan väärälle puolelle – Venäjän etupiiriin kuuluvaksi alueeksi.

Tässä Kremlin kannattaa toimia nopeasti, sillä kukaan ei tiedä vaihtuuko heille myötämielisen Trumpin valta seuraavissa Yhdysvaltain vaaleissa, vajaan neljän vuoden kuluttua.

SUOMEN VAIHTOEHDOT ovat varsin vähissä. Niitä kuitenkin on.

Voimme edistää sotilaallista integraatiota lähimpien Nato-naapurimaidemme kanssa, ja yrittää varmistaa että EU:n yhteisvelkaa eurooppalaisen puolustuksen vahvistamiseen käytetään nimenomaan Yhdysvallat-riippuvuuden vähentämiseen.

Voisimme myös nykyistä selvemmin ilmoittaa julkisesti olevamme kumppanimme, pohjoismaa Tanskan tukena, tuli mitä tuli. Tätä toivoisimme itsellemmekin vastaavanlaisessa tilanteessa.

Valtionjohdon pitäisi myös salatusti ja nopeasti tehdä hyvin käytännönläheinen suunnitelma B pahimman mahdollisuuden varalta: mitä teemme jos kahdenvälinen DCA-puolustussopimuksemme Yhdysvaltain kanssa menettää merkityksensä.

Ennen kaikkea johdon pitää varautua selittämään kansalaisille, jos ”ikuiset turvatakuut – ei koskaan enää yksin” -tilanteemme muuttuukin yhdessä päivässä tai viikossa.

Yhdysvaltain hallinnon teot ja puheet osoittavat nyt niin selvästi samaan suuntaan, että Suomenkaan poliittisen johdon ei kannata kovin pitkään jatkaa tilannekuvan siloittelua, saati hyssyttelyä.

Ristiriita virallisten lausuntojen ja suomalaisten reaaliajassa näkemän julkisen geopoliittisen tilannekuvan välillä uhkaa pian kasvaa liian suureksi.

Kirjoittaja on ajatuspaja Nordic West Officen toimitusjohtaja ja entinen pitkäaikainen Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija.