Amerikansuomalaisten musiikki oli tänä vuonna yksi Valkeakosken festivaalin alateemoista. Sen ympärille olikin lauantai-iltapäivään kasattu antoisa ohjelmapaketti.

Aihetta lämmiteltiin rennolla alustuksella (radiotoimittaja Pekka Laine sai suoritua johdatteluhommista liki yksin, kun Iso K nujersi toisen johdattelijan Saijaleena Rantasen tautivuoteelle ja eristyksiin) ja napakoilla musiikillisilla vinjeteillä. Niitä tarjosi amerikansuomalaisia lauluja, pari albumillista levyttäneestä mainiosta Brooklynin satu -kokoonpanosta irrotettu trio Aija Puurtinen-Selina Sillanpää-Esa Kuloniemi. Puurtinen ja Kuloniemi kevensivät Laineen puheurakkaa kertomalla kokemuksiaan kiertueilta amerikansuomalaisten parissa.

Mainio amerikasuomalaisten laulujen konsertti

Joe Hillin Rebel Girlin eli suomeksi Punatytön esittivät Vuokko Hovatta ja laulun suomentanut Topi Saha (vasemmalla). Taustalla Laulava unioni -yhtyeen Veera Railio (oikealla) ja Ossi Peura.

Ylen parasta populaarimusiikkiohjelmaa Pekka Laineen Ihmemaa tekevä herra oli edelleen juontohommissa ja niinpä puolitoistatuntisesta, 14 biisin, asiansa tuntevan Laulava Unioni -orkesterin kivijalkasoitannan ja informatiivisten välijuontojen kokonaisuudesta tuli paitsi hauska, koskettava ja kiinnostava, myös hyvin kompakti.

Hauskuutta edusti esimerkiksi avauksena Jonna Pirttijoen esittämänä kuultu Hiski Salomaa -standardi Tiskarin polkka ja aika iloinen pilke oli myös Erkki Saarelan Salomaa-lopetuksessa Vapauden kaiho.

Koti-ikävä puolestaan miltei vyöryi esimerkiksi Aija Puurtisen laulamassa Brooklynin satu -bändin nimikkokappaleessa.

Kolme viidesosaa Brooklynin satu: Esa Kuloniemi, Aija Puurtinen, Selina Sillanpää.

Sitä otsikon kapinaosaa konsertissaedustivat muun muassa legendaarisen ruotsalaislähtöisen työläisaktivistin ja folk-musiikin pioneerin Joe Hillin (alunperin Joel Emmanuel Hägglund) Rebel Girl, joka Topi Sahan tuoreena käännöksenä on saanut nimen Punatyttö; Vuokko Hovatta veti Topi Sahan säestyksellä väräyttävän tulkinnan. Alkuillan anteliaimmat aplodit Hovatta taisi kuitenkin saada tuntemattoman tekijän Langenneen laulusta, joka kertoo siirtolaistytön ajautumisesta prostituution harjoittajaksi. Hovatan esitys oli yhtä aikaa traaginen ja koominen.

Kapinahenkeä piisasi myös konsertin spesiaalivieraan tulkinnoissa. Matti Valentin Huhta a.k.a. T-Bone Slim oli runoilija-lauluntekijä, ammattiyhdistysaktiivi ja hobo eli kulkumies, joka kohosi 1920-30-luvuilla ihan merkittävimpien amerikansuomalaisten lauluntekijöiden joukkoon. Hänen laulujaan oli saapunut Valkeakosken konserttiin esittämään John Westmoreland, joka on T-Bone Slimin ((1882-1942) melkeinpä lähisukulainen. Matti Huhta oli näet Johnin iso-isoäidin isoveli, siis niin kuin isoisoisoeno!

Westmoreland lauloi tyylikkäästi herkistellen kaksi T-Bone Slimin englanninkiel istä, työläisten asemaa 20-luvun Amerikassa peilannutta laulua, Circumstantial Doubt ja The Popular Wobby.

Tervetuloa takaisin Työväen Musiikkitapahtumaan joskus tulevina vuosina, John, vaikka ihan oman T-Bone Slim -konsertin merkeissä.

Muutenkin Työväen Musiikkitapahtuma voisi lisensoida omaa tuotantoaan olevan konsertin formaatiksi, jota voisi kaupata sellaisenaan sopiville keikkajärjestäjille – niin hyvin kasaan pistetty paketti se oli. Menisi varmasti kaupaksi Pohjanmaalla, kun tiedetään, että reilusti yli puolet vuonna 1860 alkaneen Amerikan-siirtolaisuuden maastamuuttajista oli Vaasan läänistä. Ja suurin piirtein jokaisella nykypäivän eteläpohjalaisella on omassa suvussaan jollain ajallisella etäisyydellä siirtolaisiksi lähteneitä.

Arppa – tajunnanlaajentaja

En tiedä, onko Airolan suvussa siirtolaisiksi lähteneitä, mutta jotain kosmopoliittista kosketusta sillä täytyy olla. Ei kai Keski-Pohjanmaalla Kokkolan Ykspihlajassa muuten olisi kasvanut tällaista poikkeuksellisen monilahjaista kulttuuriklaania.

Oona Airola on muun muassa kahdesti naispääosajussilla palkittu ja helsinkiläisteattereissakin hurmannut näyttelijä, pikkusiskonsa Anna niin ikään, tunnettu pääroolistaan Oonana (!) tv-sarjassa Aikuiset. Isosisko Laura on kulttuuritoimittaja ja muun muassa Kinojuhlien perustajajäseniä, Sara-sisko on sirkustaiteilija. Kuopus Aaro pallotteli ensin näyttelijäuran ja muusikkouden välillä, mutta on nyt ilmeisesti taipumassa vahvemmin soittohommien suuntaan.Viisikon äiti, toimittaja Outi Airola, on Ykspihlajanvireän kulttuurielämän primus motor, ja isä Tuomas Airola ammattisellisti .

Kokkolan Ykspihlajassa kovinta voimallisinta kieltä eivät ole kiro- vaan kinosanat. Siellä on viimeisen vuosikymmenen vannottu Ykspihlajan Kino-orkesterin (jossa soittaa kolme Airolan siskosta), Kokkolan Kinojuhlien ja supermenestyksekkään kinomiehen Juho Kuosmasen nimeen. Vuonna 2021 alettiin vannoa myös Kinovalon alla -albumin nimeen.

Tuo Aaro ”Arppa” Airolan ja kolmen muun hurjan nuoren miehen muodostaman Arppa-yhtyeen toinen albumi (ensimmäinen oli omakustanteinen Laavalamppuja, 2020), sai nimensä – ympyyrää sulkien – aikoinaan Kokkolan Kinojuhlille väsätystä Kino-neonkyltistä.

Tällä pohjustuksella piirtyy jonkunmoinen kuva Arppa Airolan suotuisasta kasvuympäristöstä muusikoksi, jota eivät kahlitse mitkään trendit, fakit tai genret. Valkeakosken lauantai-illassa nähtiin aivan pitelemätön show, jossa saattoi tapahtua sekä soitannollisesti että lavadramaturgisesti mitä vaan. Ja myös tapahtui.

Tunnin setin kappalevalikoima oli toki Arpan kahdelta albumilta (muun muassa repertuaarin eniten hitinomaiset biisit Laila, Laavalamppuja, Juhani ja tuorein Paha meno Pengerkadulla) mutta improvisaatioherkkyyttä oli koko ajan ilmassa. Yhteen väliin sujautettiin tuosta noin vaan, työväenmusiikkitapahtumassa kun oltiin, himankalaissyntyisen työväenlaulujen kirjoittajan Heimo Antti-Roikon Laulajan laulu, yhteen kappaleeseen taas kutsuttiin rumpaliksi yleisön edustaja, jotta bändin oma rumpali Okko Saastamoinen vapautui eturiviin mandoliinia näppäilemään.

Biisit venyivät tai päättyivät, miten vaan bändiliideristä milloinkin tuntui.

Sekopäistä, kaoottista? Ehkä jostain vinkkelistä, mutta myös hienoa soittoa (etenkin kitaristi Ville-Veikko Airaniemi tykitti muutaman veretseisauttavan soolon), kiehtovia tarinoita, tyylikirjoa koko skaalan leveydeltä iskelmästä Zappaan, folk-rockista free-jazziin.

Olen Arpan biisejä kuunnellessani miettinyt, miten pitkälle näin vinksahtaneella materiaalilla voi edetä. Mutta enpä ihmettele yhtyeen laajenevaa kulttimainetta enää yhtään tämän ensimmäisen livekokemukseni jälkeen. Tässäkö toteutuu porttiteoria: ensikokeilusta suoraan koukkuun Arppa-tajunnanlaajentajaan? Todennäköisesti, mutta ei haittaa.

Emansipatorinen Erin

Festivaalin päälavalla esiintynyt Erin tuntui ihmeellisen seesteiseltä kokemukselta suoraan Arpan jatkona nähtynä, vaikka hänkin on jo Nylon Beat -ajoista lähtien osannut olla yllätyksellinen lauluntekijä. Vuonna 2008 reippaan vapautuneella Vanha nainen hunningolla -hitillä startannut sooloura on nyt siinä pisteessä, että hittikimaraa riittää koko festarisettiin eikä yllärivetoja enää tarvitsa.

Erin, aikuinen nainen.

Onneksi Erin on alusta asti osoittanut sekä teksteiltään että melodiakoukuiltaan niin taitava laulunkirjoittaja, että keikkasetissä on ruutia enemmän kuin kuivaa rutiinia. 2000-luvun lopulla huipulle nousseista naisartisteista hän on omavaraisimpia. Covereita ei biisilistalle kaivata saati että jengiä kosiskeltaisiin jollain vanhoilla Nylon Beat -lämmityksillä. Sellaiseen voisi olla kiusausta juuri nyt, kun Radio Suomen kesäkuunnelmasarjana on pyörinyt varsin mainio Naikkareiden tarina.

Vaan ei – setissä nyt kuullut, mukavasti emansipoituneet biisit kuten Älä tule paha tyttö, Toiset mimmit, Ei taida tietää tyttö ja erityisen hieno Yhtenä sunnuntaina ovat niin kaukana Nylon Beatille kirjoitetusta, paikoin seksistisestä biisimateriaalista, että hymyilyttihän se konsertissa Koskissakin.