Heti tapahtuman virallisten avajaisten perään perjantaille oli ohjelmakartalle merkitty varsinainen 50-vuotisjuhlakonsertti, jonka esiintyjäkaarti ja pääosin taustabändikin oli koottu festivaalilla taajempaan esiintyneistä eri sukupolvien artisteista.

Konsertin pääsi kuitenkin korkkamaan tapahtuman toiminnanjohtaja itse, ja syystä: Marianne Haapojallakin onmenossa juhlavuosi, sillä hänelle tulee syksyllä täyteen 25 vuotta tapahtuman veturina. Niinpä hän kuittasi pidemmät juhlapuheet laulean: Kaj Chydenius -klassikko Jos rakastat ei ollut mikään löysä valinta avausbiisiksi.

Eikä sellaisia ollut juhlakonsertin biisilistalla jatkossakaan. Niin Chydenius-sessioiden solistina kuin Teatteri Vanhan Jukon ensemblessä Valkeakoskella viime vuosina kuultu Minja Koski lauloi ihanaisella äänellään vielä isomman Chydis-hitin Sinua, sinua rakastan ja perään aika yllättävän laulun: en ole koskaan kuullut Mauri Antero Nummisen yhtä tavaramerkkikappaletta naisen esittämänä (enkä myöskään ilman M. A.:n kiekaisuja), joten tämä Unto Monoselta tilattu Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa -tango sai ikään kuin muodikasta sateenkaariväritystä Minjan suusta kuultuna.

Tuija Rantalainen esitti suuren yleisöjoukon riemuksi modernin prolekuplettinsa Leipäjonojenkka, jota väki lauloi ja tanssasi innolla mukana. Pykälää spesiaalimpana numerona Tuijalta kuultiin nyt kantaesityksensä bändiversiona saanut, aikoinaan yhdessä teatterihurja Juha Hurmeen kanssa kirjoittettu laulu Jokainen ihminen on tieteentekijä. Alunperin se on kuultu vuonna 2019 ensi-iltansa saaneessa Vantaan Näyttänmön mainiossa musikkinäytelmässä Rehu-Virtanen.

Rantalaisen iltapuhteeseen tuli vielä vähän lisää kierrettä, kun hän pääsi kokeilemaan “ensimmäisen ja ehkä myös viimeisen kerran” räppäämistä julkisesti. Kun monenlaisista soitannollisista yhteyksistä – sekä myös festivaalilla kymmenkunta vuotta sitten pokatusta Reino Helismaa -palkinnosta – tunnettu Heikki Salo esitti Miljoonasade-ohjelmistosta poimitun Köyhät-kappaleen, sen myöhempään versioon liitetyn rap-osuuden esitti nyt Rantalainen. Hän ikään kuin tuurasi sen levylle jokunen vuosi sitten vetäissyttä Palefacea, eli vähän paineita oli. Homma todettiin onnistuneeksi konsertin villeimmillä aplodeilla.

Tuija Rantalainen ja Heikki Salo.

Konsertin repertuaarin peace not war -henkeen istui hyvin myös toinen Salon esittämä Miljoonasade-hitti Tulkoon rakkaus. Loppuhuipennusta kohti johdatteli niin ikään jo 1980-luvulla tapahtumassa esíintynyt Eija Ahvo. Kansan rakastaman Soitinmenot-tv-tunnaribiisin Elämän sain soimaan ohella hän lauloi myös Juice Leskisen hänelle ikään kuin tilaustyönä jo joskus 1980-luvun lopussa kääntämän version John Lennonin Imaginesta. Ahvo levytti sen vasta vuonna toissa vuonna, Lennonin kuoleman 40-vuotismuistopäivän kunniaksi nimellä Uneksi. Sananvapauden lavan katsomoon laskeutui harras tunnelma, joka jatkui vielä seuraavankin laulun ajan: Mä seison torilla (Le déserteur) -rauhanlauluklassikosta on tehty parikin sanoitusversiota, nyt kuultiin Tuula Saarikosken näkemys, jonka ovat levyttäneet myös Kaisa Korhonen ja Liisa Tavi.

Harri Saksala ja Eija Ahvo, vanhat bändikaverukset Punaisen langan ajoilta, kanssa esittivät edelleen konsertin linjaan ja päälavan lähestyvään konsertiin sopivasti Hectorin vaikuttavan suomentoksen Simon & Garfunkel -klasikosta The Boxer, Taisteilija, kunnes oli loppulaulun aika. Sellaiseksi, kuin rauhaneleeksi, kävi mainiosti M. A. Nummisen lastenlaulubravuuri Minä soitan harmonikkaa, joka alunperin on sävellettu venäläisen Eduard Uspenskin lastenkirjaan pohjautuvaan tv-sarjaan Krokotiili Gena.

“Helikopteri lentää, siinä taikuri saapuu näyttää ilmaiseksi filmejä.
Hyvää syntymäpäivää mulle toivottaa
Hän ja lahjoittaa viisisataa jätskiä.”

Mikäs tuon paremmin sopisi musiikkitapahtuman synttärikonsertin lopetukseksi.

Hector soi ison bändin kanssa taas jyhkeästi

Ja kukapa sopisi paremmin juhlavuoden yhdeksi pääesiintyjäksi kuin Hector? Iso mies “Sipoon kirkon” liepeiltä Helsingin Töölöstä (sittemmin Käpylästä), on jättänyt Musari-kävijöiden mieliin pysyviä jälkiä jo 70-luvulla, ja kaikkiaan hänet on nähty tapahtumassa neljästi aiemmin.

Tämänvuotiselle Hector-keikalle erityistä latausta toi se, että hänen tuttu Power Bandinsa nousi lauteille koko kahdeksanhenkisessä komeudessaan ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen. Hyvin oli koronavuodet “talvehdittu”, bändi soi isoissa biiseissä kuin sinfoniaorkka isoissa festaribiiseissä kuten Young-coverissa Vapaa maailma kun bailaa, järkälemäisessä Jimmy Webbin McArthur Parkissa (Hector-suomennoksena Vanhan kirkon puisto) ja Eurooppa, joka on vuonna 1980 kirjoitettuna suorastaan profeetallisen iso ja merkityksellinen biisi nyt. Vähän päivitetty oli sekin, USA:n sijaan kysymyksiä herätti nyt Venäjä, riimissä suorasukaisesti “Ryssänmaa”.

Pasifistina olemisen vaikeutta manannut muuten hyväntuulinen Hector julisti “tämän kesän rakkauden kesäksi 2022”. Pasifismin perusteos Palkkasoturi toki kuultiin. Yhdeksän kappaleen setissä oli muutenkin paljon käännösbiisejä, viisi kaikkiaan, vaikka Hectorin omasta katalogistakin löytyisi todellakin mistä ammentaa. Mutta kuultiin niitä yleisölle rakkaita kotoperäisiä lauluja, kuten Mandoliinimies, Kuunnellaan vaan taivasta ja loppuun Yhtenä iltana, joka taas kerran kostutti koskilaisten silmät ja sai äitymään kaihoisaan valssiin.

Hectoria olisi kuunnellut mieluusti enemmän, valitettavasti esiintymisaika oli rajattu vaivaiseen tuntiin.

Sattuipa mittakaavamoka

Siksi perjantai-illan kolmanneksi huipentumaksi olin ajatellut omalle kohdalleni Sir Elwoodin hiljaisia värejä, joita ei ole tullut nähtyä täydessä kokoonpanossaan lähes pariin vuosikymmenneen. Ajatukseksi jäi. Tapahtumajärjestäjille osui Elwoodien kohdalla aika karkea mitoitusvirhe, kun bändin keikka oli Salakapakan pienellä lavalla, jonne kuljetaan katiskamaisen kapenevan sisäänkäyntinielun kautta ylämäkeen. Kun ehkä noin kolme tuhatta ihmistä lähti siirtymään Hectorin keikalta yhtä aikaa Salakapakan alueelle, seurasi lievää suurempi logistinen kaaos. Kun vielä SK-alueella alkoholitarjoilutiskit oli varmuuden vuoksi sijoitettu päin mäntyä sisääntuloportin tuntumaan, jolloin poikittain junttautuneet olut/siideri/viinajonot blokkasivat sisääntulijat, oli tunnelma katsomassa paitsi järkyttävän ahdas myös kireä.

Sir Elwoodin hiljaiset värit.

Järjestäjille oli siis sattunut mittakaavavirhe joko alueen tilasuunnittelussa tai Sir Elwoodin nykykiinnostusta arvioidessa. Tai molemmissa.

Siispä sorry, Juha Lehti ja kumppanit, jaksoin niissä paineissa kuunnella vain muutaman biisin alusta – hyvältä kuulostivat taas Älä itke, Tuulen poika ja Perunamaa ja kauemmas Sananvapauden lavalle kaikunut 10 tikkua laudalla.

Sananvapauden lavan katsomossa oli iltakympiltä paljon väljempää, ja vastaavasti tiivis mutta rento tunnelma. Sen loi lujaa kohti kotimaista huippua noussut Antti Autio bändeineen. Tampereen Nätyllä näyttelijämaisteriksikin kouluttautunut lauluntekijä oli minulle livenä ja isolta osin musiikiltaankin uusi tuttavuus, mutta teki vahvalla läsnäolollaan ison vaikutuksen, joten menee laajempaan kuunteluun jatkossa.

Hieno loppuhuojennus illalle, joka hetken oli jo tummumassa Salakapakan synnyttämään klaustrofobiseen ahdistukseen.

Antti Autio.