47. Työväen Näyttämöpäivien alkuun osui peräjälkeen kaksi eri aikakauden kotimaista perhedraamaa. Niitä yhdisti se, että huolimatta kiistattomasta klassikko- tai tuoreemman kohdalla kulttiklassikkostatuksestaan, niitä ei ole paljon eri teattereissa versioitu.

Perjantai-iltana nähtiin lesitetty Antti Raivion kirjoittama, vuonna 1991 Q-teatterille räjähtävän startin antanut ja nytt turkulaisen Teatteri Akselin versioima Skavabölen pojat sekä auantaiaamupäivässä Ykspihlajan Työväen Näyttämön hurja uustulkinta Maria Jotunin Huojuvasta talosta. Molemmat vedettiin täysille saleille kuten valtaosa festarin tämänvuotisista esityksistä.

Raivion näytelmää on Q-Teatterin jälkeen uskaltauduttu tekemään ammattiteattereissa vain kerran, kun Marika Vapaavuori ohjasi sen kymmenisen vuotta sitten Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämölle.

TEATTERI AKSELILLE on joka tapauksessa nostettava hattua rohkeasta ohjelmistovalinnasta ja heittäytymisestä isoon haasteeseen. Vaikka lopputulos oli monilta ohjausratkaisuiltaan ja ylöspanoltaan huojahteleva, siitä välittyi, että akselilaiset olivat tarttuneet kulttiteokseen isolla sydämellä eli Raivion alkutekstiä ei vain kunnioittaen vaan rakastaen.

Alkoholiongelmaisen isän ja mielenterveydeltään horjuvan äidin tähden hyvin rikkinäisessä perheyhteisössä varttuvien poikien kasvutarina on suruineeen ja poikaiän iloineen puhdasveristätragikomediaa. Se on myös 1970-80-luvun lasten/nuorten kielimaailmaa rekonstruoidessaan korvakarkkia etenkin kaikille noina vuosikymmeninä lapsuuttaan eläneille. Sen maailman myös teatteri Akselin esitys tavoitti mukavasti.

Esitystä kuitenkin vaivasi varsinkin alkupuoliskollaan se, että kohtaukset jäivät irralliseksi eli niille ei tahtonut syntyä aitoa jatkumoa. Näyttelijät tuntuivat monesti vain kävelevän eri kohtauksiin sisään ja ulos. Ei ollut kunnollista liimaa, joka olisi saanut sisällöllisesti intensiivisen draaman pysymään myös ulkoisesti kasassa. Itse olisin kaivannut vaikka simultaanisia kohtausratkaisuja parantamaan flowta – tai oikeastaan luomaan sellaisen.

Tiheimmillään tämä versio oli päähenkilöiden, siis niiden Skavabölen poikien eli näytelmän tarinassa ihan pikkunassikoista teini-ikäisiksi varttuvien Ruupert ja Eevert Kallion kahdenkeskisissä kohtauksissa. En tiedä, johtuiko esityksen pääosaroolitus Teatteri Akselin näyttelijäkunnan poikapulasta vai mistä, mutta se, että pikkupoikia näyttelivät nyt nuoret naiset, ei käynyt esitykselle miksikään ongelmaksi. Pikemminkin päinvastoin, Vilja Aavikko ja Helmi Henell olivat Rupertina ja tätä uskollisesti komppaavana pikkuveli Evertinä mainio pari. He tekivät pojista rakastettavia, ja juuri se on perusasetus, joka tämän draaman tulee aina tavoittaa.

MARIA JOTUNIN Huojuva talo puolestaan oli (ja on yhä) niin kova teos, että se ”unohtui” kustantaja Otavan kässärihyllylle liki 30 vuodeksi, ja ilmestyi lopulta kaksikymmentä vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen. Ja vielä tasalukua: näyttämöversio romaanista saatiin vasta 40 vuotta Jotunin kuoleman jälkeen, kun Maaria Koskiluoma dramatisoi sen Lappeenrannan kaupunginteatterille 1983.

Huojuvaa taloa on ylipäätään tehty ammattiteattereissa alle 20 kertaa, mikä on teoksen arvostukseen nähden todella vähän, ja ihan eri luokkaa kuin Jotunin varsinaisten näytelmätekstien kuten Miehen kylkiluun (lähes 150 näyttämötoteutusta!), Kultaisen vasikan tai Tohvelisankarin rouvan.

Tämän vuoden Työväen Näyttämöpäiville Jotuni-klassikon toi festivaalin ”kanta-asiakas” Ykspihlajan Työväen Näyttämö. Tämä teos täydensi ohjaaja Aku-Petteri Pahkamäen YTN:lle ohjaaman Sukupuoli ja valta -trilogian, jonka kaksi aiempaakin osaa, Lorcan Bernarda Alban talo ja Gogolin Reviisori, on nöhty Näyttämöpäivillä.

Pahkamäen Jotuni-ohjaus niittasi trilogian umpeen tavalla, joka löi katsomolta ilmat pihalle ja monilta myös kyynelkanavat tyhjiksi.

Pahkamäellä oli työnsä pohjana Antti Mikkolan tekemä sovitus, jonka tämä ohjasi Tampereen Teatteriin pari vuotta sitten. Siinä tehdään melkoinen vallankeikaus, kun sukupuoliroolit on pantu uusiksi: Markkujen pariskunnan suhteessa se narsistinen tyranni onkin nyt vaimo Lea, joka pahoinpitelee sekä henkisesti että fyysisesti puolisoaan Eeroa sadistisella pieteetillä.

Tämän jutun annakareninalaiseen otsikkoon viitaten Markkujen perhe-elämä ei ole vain onneton, vaan pikemminkin suuronnettomuus, täyskatastrofi. Siinä kaikki vähäisetkin valonpilkahdukset ovat feikattuja.

Pahkamäen ohjaus ei päästä helpolla. Se on puhdistettua teatteria, jossa jokainen halveksiva lause, jokainen fyysisen väkivallan purkaus paiskataan katsoja silmille kaikessa rujoudessaan.

Kuten ykspihlajalaisten esityksissä aina, Huojuvassa talossa näytellään hyvin, tässä tapauksessa ihan kammottavan hyvin. Etunenässä tietysti Lea ja Eero Markkua esittävät Tarja Hovatov ja Kimmo Oikarinen, joiden vereslihaista näyttelijäntyötä oli taiteellisessa mielessä nautinnollista katsoa, mutta uskottavuutensa vuoksi roolihahmojen katseleminen teki myös pahaa.

Osa täpötäydestä katsomosta taisi hörähtelyistä päätellen löytää käännetystä peruasetelmasta vielä parituntisen alkupuolella jotain koomista, mutta naurahdukset hyytyivät toiselle puoliajalle edettäessä.

Loppukiitoksissa pääosien esittäjistä Hovatovista ja Oikarisesta paistoi huojennus. Vapautunut halaus osoitti, että tällaiset roolit menevätt syvälle näyttelijöiden nahan alle. Toivottavasti eivät pesiydy sinne liian pitkäksi aikaa.

Huojuva talo oli omassa tämän vuoden Näyttämöpäivä-seurannassani ihan omaa luokkaansa. Ehkä koko tämän puoleen väliin ehtineen vuosikymmenenkin.