Teatteri & Tanssi

Työväen Näyttämöpäivien alkutahdit: näyttävää ekotrilleriä, puhuttelevaa Peltolaa

Työväen Näyttämöpäivien avauspäivänä nähdyssä Sarasvatin hiekkaa -esityksessä oli panostettu visuaaliseen näyttävyyteen. Kuvassa keskellä Venäjän ympäristöministeriä esittävä Reetta Kivinen.
Työväen Näyttämöpäivien avauspäivänä nähdyssä Sarasvatin hiekkaa -esityksessä oli panostettu visuaaliseen näyttävyyteen. Kuvassa keskellä Venäjän ympäristöministeriä esittävä Reetta Kivinen.
Työväen Näyttämöpäivien avauspäivänä nähdyssä Sarasvatin hiekkaa -esityksessä oli panostettu visuaaliseen näyttävyyteen. Kuvassa keskellä Venäjän ympäristöministeriä esittävä Reetta Kivinen.

Harrastajateatteriväen jokatalvinen merkkitapahtuma käynnistyi Mikkelissä perjantai-iltana tutuissa merkeissä. Katsomot olivat täynnä, teatterivetoinen lämpiöjutustelu antaumuksellista ja presidentti Tarja Halonen puolisoineen taas kerran paikalla.

Näyttämöpäivien kaikilla mittareilla suurimman estradin, Mikkelin teatterin suuren näyttämön, pääsi tänä vuonna korkkaamaan tilankäytöllisessä mielessä nähän paradoksaalisesti  Jyväskylän Huoneteatteri. Iso tila oli toki tarpeen, sillä Mikkelin festivaalilla usein nähty keskisuomalaisteatteri ei ollut tällä kertaa liikkeellä millään kamaridraamalla. Risto Isomäen romaanin ”Sarasvatin hiekkaa” on  iso jo teemoiltaan, mutta erityisesti tapahtumiltaan: vuoteen 2021 sijoittuvassa näytelmässä kartoitetaan mereen vajonnutta muinaista kaupunkia sukellusveneen avulla, tutkitaan Grönlannin mannerjäätikön sulamista ja katastrofaalista lohkeamisuhkaa ja yritetään poliittisella rintamalla löytää yhteisymmärrys giganttisen ympäristötuhon välttämiseksi.

Iso pala harrastajateatterille siis ja ammattipuolellakin tämä nimenomainen Maria Kilven dramatisointi Isomäen teoksesta on nähty vain kerran, Espoon kaupunginteatterissa 2012.

Huoneteatterin näyttämösovitus on harrastajateatterin resursseilla visuaalisesti poikkeuksellinen kunnianhimoinen. Valokuvaaja Marko Hämäläisen suunnittelemat projisoinnit ja videot luovat näyttämölle milloin satumaisia, milloin tieteisfilmien kuvaston mieleen tuovia tunnelmia. Projisointipintoina käytetään ansiokkaasti myös näyttelijöitä. Kerta kaikkiaan hienoja näyttämökuvia.

Kilven dramaturgiassa suuret aiheet keskustelevat ennemmin kuin ihmiset. Intian valtamereen muinoin vajonnutta kaupunkia jäljittävät meriarkeologit ja Grönlantia koluavat ilmastotutkijat ovat aika keinotekoisesti yhteydessä toisiinsa, mutta parien sisäinen dialogi on vielä ontompaa. Ohjaaja Erika Hast sanoo Huoneteatterin käsiohjelmassa, että ”olen tehnyt tietoisen valinnan tulkita nimenomaan tätä draamatekstiä näyttämöllä, en alkuperäisteosta”. Niin tietysti pitää olla, eikä Isomäen romaani voi mitenkään näyttämölle sellaisenaan siirtääkään, mutta kenties irtautuminen dramaturgian tietyistä jäykkyyksistä olisi tuonut tämän esityksen vähän lähemmäs katsojaa.

Nyt nimittäin välillä tuntui, kuin olisi istunut yliopiston auditoriossa ilmastonmuutosseminaarissa. Kateederilta paukutettiin kuulijoiden päähän valtavasti kiinnostavia asioita, mutta vailla kunnon draamaa. kunnon dialogia – näinhän se tapaa mennä luentosaleissakin. Huoneteatterin esitys nousi siivilleen vain hetkittäin, loppukiihdytyksessä parhaiten. Kun korkeudeltaan sadoissa metreissä mitattava tsunami uhkaa Grönlannin lohkeamisen tähden niin Euroopan länsirantaa kuin Yhdysvaltain itärannikkoa, oli näyttämölläkin pakko syntyä säpinää.  Tosin ranskalainen hätäkeskus dumppasi  turhaa säpisemistä luokittelemalla Grönlannista hätäsoittavan toimittajan tuhomaalailut pilailuksi. ”Mahtaa huomenna harmittaa”, kuittasi tämä turhautunut dokumentaristi.

Huoneteatterin Sarasvatin hiekkaa tavoitti varsin hyvin Isomäen dystopistisen, mutta uskottavan tarinan hengen, nykytermein ilmaistuna spekulatiivisen fiktion. Henkilötason draamana se jätti kuitenkin kylmäksi vaikka jäätikkö silmiemme edessä suli.

Lämpöä säteilevää Peltolaa

Sirkku Peltolan uusin työ, sisällissotamusikaali ”Tytöt 1918” sai ensi-iltansa juuri Näyttämöpäivien alla, mutta Mikkelissä on nähtävänä hänen sitä edeltänyt näytelmänsä ”Tyttö ja varis” Tikkurilan Teatterin tulkintana. Kantaesityksensä se sai Tampereen Teatterissa puolisentoista vuotta sitten, ja ”nimirooleissa” nähtiin upeat pitkän linjan näyttelijäleidit Tuija Vuolle ja Ritva Jalonen.

Harrastajateatterin toteutus vie Peltolan tekstin ehkä vieläkin lähemmäs ruohonjuuritasoa, kovaa todellisuutta, jossa tarinan yksinäinen leskirouva Armi ja hänen elämäänsä tupsahtava, syrjäytymisvaarassa keikkuva keski-ikäinen nainen Säde elävät. Ensin mainittua esittävä Marja Ristola ja Sädettä näyttelevä Nina Tikka ovat enemmän yksiä meistä, tuovat roolihahmojen maailman ehkäpä vielä käsinkosketeltavammaksi kuin tunnetut näyttelijätähdet, mitenkään muuten naisten roolitöitä keskenään vertaamatta –  mahtavia kaikki neljä.

Nina Tikka on Säde ja Markus Ukkola duunikaverinsa Jarde Tikkurilan Teatterin hienossa versioinnissa Sirkku Peltolan näytelmästä Tyttö ja varis. (Kuva: Leena Tiuri)

Sirkku Peltolalalla on ilmiömäinen kyky tehdä pienestä tarvittaessa joko kaunista, sydämeltään suurta tai puhuttelevaa (usein kaikkea tätä yhtäaikaa). Se on tuottanut viime vuosina iloksemme sellaisia draamahelmiä kuin ”Pieni raha”, ”Ihmisellinen mies” ja osin myös ”Suomen hevosesta” alkaneen, Kotalan perheen värikkään tarinan kertoneen näytelmäsarjan, joka tosin viimeisissä osissaan sai jo spektaakkelimaisia ulkoisia muotoja.

Tyttö ja varis kaihtaa kaikkea suurieleisyyttä myös Tikkurilan Teatterin versioimana, mutta sen näyttämöllepano ei tässä muodossa ole silti mitään köyhäilyteatteria, vaan katsojalle avautuva näkymä on miellyttävän avara ja valoisa. Ehkä juuri ristiriita näyttämökuvan ja näytelmän käsittelemien aika synkkien asioiden, kuten poikansa taloudellisesti riistämän ja jopa pahoinpitelemän leskirouvan kovan osan, välillä tuo Tikkurilan esitykseen oman lisäkierteen.

Tyttö ja varis on myös näytelmä häpeästä ja siitä ylipääsemistä. Siinä, missä Armi-rouva pyrkii kaikin voimin salamaan poikansa (vakuuttava Timo Luotonen) harjoittaman tyrannian, Säde löytää omanarvontuntonsa saadessaan osa-aikatyötä ja erityislaatuista toveruutta oman poikansa ikäiseltä duunikaverilta Jardelta (hurmaavan pienieleisesti näyttelevä Markus Ukkola). Siinä on teille aktiivimallia: työelämässä pelkkä suorittaminen ei tuo tulosta, vaan myös itsetunto.

Carita Välitalon ohjaama tikkurilalaisten tulkinta Sirkku Peltolan monisävyisestä näytelmästä on teatteria parhaimmillaan. Kirjailija ajatukset hyvin tavoittava, mutta omaääninen näkemys, joka liikuttaa ja hymyilyttää – molemmat reaktioita, jotka säteilevät lämpöä. Niin kuin Peltolan dramatiikka, jotakuinkin aina.

Päinvastoin kuin  yleensä näyttämöpäiväesitysten kohdalla, Tyttö ja varis on edelleen kaiken kansan nähtävissä. Siitä on Tikkurilan Teatterin Vinssisalin näyttämöllä helmikuussa vielä kuusi lisäesitystä.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat