Tällä kertaa Tikkurilan Teatteri oli läpäissyt valintaseulan klassikkotulkinnalla. Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmäsarjan väkevimpiin kuuluva draama suomalaisuuden äidinmaidosta, maan omistamisesta, viljelystä ja rakastamisesta sekä valloilleen pääsevistä intohimoista sai Janne Puustisen ohjaamana arvoisensa käsittelyn. Siinä Wuolijoen eetos irtautui ajasta ja paikoista, vauraan hämäläistalon ja sen vaikutuspiirin tapahtumat saatiin kokea tässä ja nyt.

Tikkurilan Teatteri Niskavuorella.

Mitään väkivaltaista päivittämistä tikkurilalaisten toteutuksessa ei harjoitettu, vaan Niskavuoren naisten epookki ja atmosfääri oli ajatonta, kaikissa oloissa uskottavaa. Sen sijaan suomifilmien teatraalinen jäykkyys replikoinnissa ja kaikessa läsnäolossa oli esittämisessä tomutettu taivaan tuuliin.

Niinpä Mikkelissä nähtiin vangitseva, kautta linjan taidokkaasti näytelty klassikko, jonka kestämistä ajan paineissa juuri tällaiset tulkinnat edesauttavat. Syyttä eivät juuri nämä tikkurilalaisten kaksi Niskavuoren naisten vetoa olleet nopeimmin loppuunmyytyjen esitysten joukossa festivaalin lipunmyynnin käynnistyttyä tammikuun alussa.

Hauska, mutta ei kuoliaaksinaurattava Tshehov-farssi

Joensuulaisen Teatteri Fiaskon iltaesityksessä Mikkelin Musiikkiopistossa oli sitten harmillisenkin paljon tilaa katsomossa. Nähtävänä oli näet varsin vinkeä sovitus mestari Tshehovin vähemmän tunnetusta pienoisnäytelmästä Kosinta, joka Fiaskon litteroinnissa on saanut pisteet jokaisen isolla präntätyn kirjamen perään – jostain tuntemattomasta syystä.

Tässä jopa farssin suuntaan kääntyvässä komediassa peritshehovilainen viipyily ja surumielinen haikailu jonkin  tavoittamattomiin katoavan asian perään loistivat poissaolollaan. Reilun tunnin mittaisessa esityksessä ei moiseen ollut aikaa eikä nuoren parin soidinmenojen luonnekaan antanut sellaiselle perustetta. Kun vielä näytelmän kolmen henkilö- ja yhden koiraroolin koko miehitys vaihdettiin lennosta kahteen otteeseen kesken esityksen, ei siinä jäänyt aikaa alkaa huokailla Moskovan valojen tai katoavien kirsikkatarhojen perään.

Vaikka Fiaskon esityksessä pidettiinkiin hyvää tempoa yllä, Kosinta olisi kaivannut hiukka lisää kierroksia ja henkilöhahmoihin kierteitä, jotta se olisi täysin täyttänyt lupaillun farssin kriteerit. Kolmen roolimiehityksen keitoksessa keskimmäinen kokoonpano pisti kosintamenoihin sentään aika vimmaisia kierroksia. Muuten esitys oli enempi “vain” sujuvaksi ohjattua ja antaumuksella näyteltyä vanhahtavaa peruskomediaa. Siis hauska, mutta ei mitenkään tärviölle naurattava.

Ympäristötaideteoksen kapina

Näyttämöpäivillä viime vuosina sangen usein esiintyneen Kajaanin harrastajateatterin tämänkertainen esitys kumpusi vahvasti paikallisesta aiheesta. Suomussalmelaisella pellolla on vuodesta 1988 pitänyt majaansa Hiljainen kansa, multitaiteilija Reijo Kelan suunnittelema maineikas ympäristötaideteos, joka koostuu sadoista variksenpelättimäisistä ihmishahmoista. Ne on kokoonpantu  turpeesta, heinistä ja kierrätysvaatteista.

Kuten Sami Sainion ja Elias Keräsen kirjoittaman, ja jälkimmäisen ohjaaman esityksen nimikin vihjaa, tuo teos herää henkiin kainuulaisten harrastajatetterilaisten joukkovoimaisessa produktiossa Ei niin hiljainen kansa.

Se oli aika hämmentävä teatterikokemus. Se alkoi eräänlaisena suomalaisena rustiikkimukaelmana amerikkalaisista high school -teinikomedioista, joissa haahuillaan, biletetään, heilastellaan vailla sen kummempia päämääriä tai kasvukertomuksia.

Tätä ylipitkää kolmevarttista prologia seurasi liikekieleen pohjaava teoksen runko-osa, jossa tuo tilataideteos muuttui eläväksi ja uhkaavaksi alkaessaan kaapata ihmisieluja joukkoonsa. Nyt liikuttiin sitten jo jossain Walking Dead -zombiesarjan vaikutuspiirissä tai ehkä meille 1970-80-luvun taitteessa jälkiteini-ikäämme eläneille rakkaan scifi horror -tv-sarjan Triffidien kapina henkisessä perinnössä.

Ikään kuin dystopistisena jälkinäytöksenä nähtiin vielä varttinen selitys- ja jälkipyykkiosa, jossa viranomaiset ja päättäjät presidenttiä myöten kokoontuivat pohtimaan, miten rajata katastrofi vain kainuulaiseksi paikallisongelmaksi. Samalla lukittiin alkuosassa viritelty teiniromanssi: “Ei, meiden jutusta ei voisi tulla mitään…”

Koska en ole high school -komedioiden sen enempää kuin zombietarinoidenkaan ylin ystävä, jätti Ei niin hiljainen kansa koskettamatta. Toki myös myönnän olevani kovin kaukana tämän esityksen potentiaalisesta kohderyhmästä: stadilaisessa kulttuurikuplasta ei ole helppo tavoittaa kainuulaisten teinien tuntoja.

Hatunnosto kuitenkin kajaanilaisten heittäytymiselle ja yhdessätekemisen ilolle.